ei sinutella

2007-01-08T03:44:00.000-08:00

Hyvissä ajoin ennen joulua sovin Salmen kanssa, että nyt on minun vuoroni pitää joulun välipäivät vapaata. En ole reissua tai mitään sen kummempaa suunnitellut, mutta tuntuu siltä, että pari vapaapäivää, tai yksikin olisi poikaa. Viikkoa ennen joulua Salmi ilmoittaa pitävänsä "vähän pekkasia pois". Korpela on ostanut Espanjan matkan siskonsa luo, joten arvata sopii, kuka tuuraa.

"Mutta kato mulla on perhe", Salmi puolustelee syytä, miksi hän saa olla puolitoista viikkoa pois ja minä en kahta päivää. Perhekommentin jälkeen Salmi katsoo minua bulldog-silmillään säälien. Hän sai kuukausi sitten tietoonsa, että olen eronnut. Joku saatanan löysähuuli sähköasentaja sen kait möläytti. Salmi piti minulle pelottavan avautumispuheen siitä, miten hän ei koskaan aio itse erota. "Koska se olisi lapsille niin traumaattista!" Joten koska meillä ei ole lapsia, antoi Salmi erolle siunauksensa.

Perheettömyys minun kohdallani tarkoittaa Salmen mielestä sitä, etten tarvitse ylimääräisiä vapaita saati vapaa-aikaa. Minulle voi soittaa työajan ulkopuolella tai viikonloppuisin. Aina Salmi ei kehtaa soittaa, mutta tekstiviestejä tulee sitäkin tiuhempaan, eikä isoja kirjaimia vältellä. Suuri osa asioista on sellaisia, että ne voisivat hyvin odottaa seuraavaan päivään, mutta ymmärtääkseni Salmen omaa stressiä helpottaa tieto siitä, että saa siirrettyä vastuun minulle.

Jos minä olen lomalla, Salmi tuuraa vaan nimellisesti. Huokailee muille, kuinka kauheasti on hommia, mutta huutaa puhelimessa asiakkaille, jotta "Nurmela hoitaa viikon päästä, kun tulee töihin." Eikä katkeruuteeni auta varsinkaan se palaute jonka saan, kun Salmi palaa lomalta:

"Oot taas vähän Nurmela sekoillut. Mä tässä tarkastelen sun tekemisiäs hommia...hehheh".

Reagoin kommenttiin poikkeuksellisesti hiljaisuudella. Salmi nauttii siitä kun hermostun ja olen huomannut oman rauhallisuuteni olevan paras ase puolustukseen. Vaatii hitosti enemmän kanttia säilyttää malttinsa, koska juuri nyt pätkisin Salmea turpaan, jossei tyyppi olisi puhelimen langan päässä.

Niin ja jos ei olisi liki parimetrinen ja sataviiskytkiloinen.

Kertoessani asioista terapeutilleni, pysyy Täti Pyöreä harvinaisen hyvin hereillä. Hän kuuntelee silmät lautasina ja kommentoi lopulta: "Sinä olet työpaikkakiusattu, voisit tehdä kollegastasi kantelun."

Kuljen huvittuneena raput alas kallonkutistajalta kadulle. Ulkona sataa taas vettä, mutta sateenvarjon kaivaminen repusta tuntuu liian työläältä. Käyn erilaisia mielikuvia siitä, millaista vastareaktiota syytökseni aikaansaisi. Näen mielessäni Salmen selittämässä, kuinka minä olen kuvitellut kaiken. Kuinka hän tarkoittaa aina vaan hyvää. Totean itselleni, että tiukan paikan tullen, on parempi irtisanoutua, kuin nolata itsensä.

2006-12-04T05:42:00.000-08:00

Unessa tunnen kuinka entisen vaimoni kädet ovat kurkullani. Hän painaa minua pinnan alle. Veden alta näen hänen kylmät, tunteettomat kasvonsa. Hän haluaa tappaa minut ja nyt kuolen.

Haukon henkeä pitkään pimeässä huoneessa. Uni tuntuu herättyänikin kovin aidolta, joten nousen ylös ja lohduttaudun keittiön valolla ja jääkaapista löytyvällä mehulla. Ero on jo setvitty, saan viimeisen laatikollisen tavaroitani itsenäisyyspäivänä. Ehkä se tässä ahdistaakin. Kohtaaminen. Miten selviydyn tapaamisesta ilman, että joudun taas selittelemään lähtöäni.

Olen käynyt jo pitkään terapiassa, enkä tiedä onko siitä yksipuolisesta hölöttämisestä mitään apua. Vatvon samoja asioita ja Täti Pyöreä nukahtelee sotkatuoliinsa. Ja välillä ahdistaa niin paljon, että tekisi mieli huutaa, potkia ja lyödä. Todennäköisesti en jaksaisi edes puristaa kättäni nyrkkiin.

Ja ulkona on pimeää, niin pimeää, että pikkulampullakin valaistussa huoneessa ikkuna toimii peilin tavoin. Ja se mitä näen on kovin surullista katsottavaa, naama turvoksissa, täynnä juonteita. Silmät juuri niin säikähtäneet kuin voi kuvitella hetkenä, kun tajuaa katsovansa tuntematonta peilikuvaansa. Avaan koneen ja ryhdyn lukemaan netistä treffi-ilmoituksia. Tänä yönä ei muutenkaan enää nukuta.

2006-11-23T22:31:00.000-08:00

Tummia pukuja on kuin mormonien kokouksessa. Yhteistyökumppanin bileissä ei montaa naista näy, nämä juhlat ovat tekniikkaa osaaville tai johtoportaalle suunnattu, joten miesvaltaisuuden ymmärtää. Reippaita miehekkäitä kädenpuristuksia. Tuttuja naamavärkkejä, joita en jaksa muistaa. Onneksi on nimilaput, vielä kun onnistuisi lukemaan ne niin, ettei jäisi kiinni.

Ruoka on jouluista ja tympeää, pöydässä istutaan liian kauan, puheet ovat pitkäveteisiä ja muki liian nopeasti tyhjänä. Paikalla on mies kitaran kanssa, mikä hieman keventää tunnelmaa, mutta ihmiset jäkittävät pöydissään ja juovat kovin maltillisesti. Minä en. Ja hetken päästä jopa Salmen kanssa keskustelu tuntuu kivalta. Tänään Salmi ei kinaa kanssani, naureskelee vain leppoisasti ja kommentoi iloisesti :"Voi poikaa...", jos on jostain asiasta eri mieltä.

Ne harvat naiset, jotka paikalle ovat saapuneet, ovat kyllä kiinnostavan raikkaita tapauksia. Yksi istuutuu jopa samaan pöytään kanssani, joten yritän keksiä jutunaihetta. Juuri kun olen keksimässä jotain viisasta sanottavaa, tulee trubaduuri kysymään naiselta, millä kielellä nainen haluaisi laulun kuultavan.

"Ranskaksi", punapää vastaa ja väläyttää valkoisen hymynsä. Mittailen häntä laulun aikana ja totean erittäin hyvärunkoiseksi.

Kun laulu loppuu, kumarran naisen suuntaan ja aloitan rennon sanailun kieli oluen notkistamana:

- Hieno kieli, tuo ranska.
- Niin on. Mä jopa ymmärsin muutaman sanan äskeisestä.
- Mäkin osaan vähän ranskaa, tai siis lähinnä lausua kafeoleet ja sillee.

Nainen hymyilee. Vaikka humalani on jo reipas, näen silti orastavan jähmeyden hymyssä ja tiedän että mahdollisuuteni valloittaa punapää sortuivat kuin korttitalo pienestä tönäisystä. Vakuutun asiasta kun nainen kääntyy keskustelemaan viereisen kaljupään kanssa kitaramusiikin moninaisuudesta.

Vessassa käsiä pestessäni juttelen peilikuvalleni lohduttavia sanoja ja lähden kotiin hyvästelemättä ketään. Raikas ilma tuntuu hyvältä ja päätän kävellä kotiin. Olen varsin mukavaa juttuseuraa itselleni, sillä sätin itseäni ääneen koko matkan. Kotona juon puoli litraa vettä ja oksennan kaksi litraa. Aamulla mietin töihinmenoa ja sitä, olenko pahasti alkoholisoitumassa.

2006-08-23T21:08:00.000-07:00

Herään niska hiessä hautovassa teltan lämmössä. Hetken luulen että vieressäni on Nti Oinonen, mutta sitten illan tapahtumat tulevat pikkuhiljaa mieleen.

Vierustoveri herää ja sanon käheällä äänellä:

-Taidan mennä omaan telttaan, jottei sukulaisille tule liikaa keskustelunaiheita.

Nainen virnistää, kiittää ja suutelee, kääntää kylkensä ja jatkaa uniaan. En tiedä onko virnistyksessä ironiaa, en kykene sitä nyt edes analysoimaan.

Teltan vetoketjun ääni tuntuu räjäyttävän pääni. Hengitän hetken kontallani raikasta ilmaa, ennen kuin uskallan liikkua. Nurmikko on kostea, maisemassa hento aamun utu. Juhlijat ovat kaikki väsähtäneet, osa nukkuu juhlapaikan talomajoituksessa, osa alueelle pysttämissään teltoissa. Minun telttani on tien toisessa päässä.

Kusi lentää kaaressa heinikkoon, seistessäni tunnustelen piimämäistä makua suussa. Teltasta löydän vajaan vesipullon, nyt kelpaa muovilta maistunut vähän väljehtynytkin litku, sillä särkylääke liukuu nieluun.

Ennen nukahtamista mietin, kuinka paska jätkä olen. En pääse analyysissäni kovinkaan pitkälle, kun kuorsaan jo kohti turvallista paikkaa. Paikkaan jossa unia ei muista ja krapula väistyy.

2006-07-24T03:29:00.000-07:00

Yritän parhaani mukaan välttää kaiken maailman kissanristiäisiä, mutta serkun häistä en kuulemma voi kieltäytyä.

Minä en edes voi sanoa tuntevani kyseistä henkilöä. Olemme joskus kakaroina juosseet kilpaa tekojärven rannalla, mutta siitä on vuosia. Niin monta vuotta, etten edes uskalla ajatella. Silloin eväänä oli Mehukattia ja mummon tekemiä porkkanasämpylöitä. Ja poijujen toisella puolella oli sitä kiellettyä äkkisyvää mustaa vettä. Joku väitti, että siellä oli virtauksia, jotka veivät pikkulapsia järven pohjaan.

Nyt ilma on yhtä helteinen kuin lapsuutemme kesinä. Häissä on sukulaisia, naama meinaa hymyillessä krampata.

-Terve, terve, kiva nähdä.

Tutut kysyvät töistä tai siitä, asunko vielä Helsingissä. On kai kirjoittamaton sääntö, että eroista ei jutella kuin asianomaisen selän takana. Ja mitäpä sukuni voisi kommentoida? He tapasivat Vaimoni hääjuhlissamme, sen jälkeen satunnaisesti jossain kemuissa. Silloinkaan tämä ei pahemmin jutellut, särpi kakkua kärsivän näköisenä ja sihahteli hampaittensa välistä, josko kotiin jo.

Pikkupojilla on ruutupaidat, sukulaismiehillä vaaleat puvut. Serkku jännittää selvästi. En halua muistella omia häitäni, en nyt. Haen lisää boolia. Joku iäkkäämpi herra on pukeutunut tummaan ja töpöttelee tuon tuosta nessulla otsansa hikikarpaloita. Naisilla on korkokenkiä ja osa niistä varmaan ensikertalaisia piikkareissaan, sen verran epävarmalta liikkuminen näyttää. Illalla horjuminen lisääntyy boolin ansiosta, naisten posket rupeavat punottamaan, huulipuna katoaa lasin reunaan.

Tanssin nuoren naisen kanssa hetken, sanon siinä suu melkein korvassa, että täällä on liian kuuma. Nainen nappaa minua kädestä ja pihalla sytyttää tupakan.

-Poltatsä?
-Ei kiitos. Olen lopettanut.
-Hieno ilta
-Niin on. Tosi hieno.
-Kesäyöt on niin upeita.
-Ja auringon nousut.
-Mä aion valvoa, jotta näen auringon nousevan.
-No niin mäkin sitten.

2006-05-17T23:02:00.000-07:00

Salmi on antanut minun olla rauhassa. Syykin on selvinnyt. Hänellä on sukset ristissä talouspäällikkö Leppälän kanssa. Salmi on ottanut minut kaverikseen parjatessaan Leppälää.

-Se tyyppi on täysmulkku!
-Ai jaa.
-No näitsä sen viestin. Eikö ollutkin selvää vittuilua?
-Ööö..siis mikä?
-Sitä, mitä se sanoi asiantuntijuudesta. Että mä voisin asiantuntijana selvittää asiaa.
-Mä en tajunnut sitä vittuiluna. Mun mielestä se oli pikemminkin käden ojennus.
-Vittuili se. Se on just tommonen. Perkeleen filosofi, että mä inhoan sitä!

Minusta Leppälä on hyvä tyyppi. Hänen kanssaan asiat ehkä kulkevat hieman verkkaasti, mutta tyyppi malttaa myös kuunnella, mikä on johtotasolla välillä harvinaista. Minut kutsutaan johonkin tyhjänpäiväiseen myyntipalaveriin, jonne matkaamme autossa. Leppälä ajaa Salmi istuu pelkääjän paikalla. Leppälä koettaa jutella mukavia.

-Niin sullahan on Salmi kaks poikaa.
-Joo. Isänsä mittaisia jässiköitä. Toinen harrastaa painonnostoa, toinen käy keilaamassa. Eikö sullakin ole poika?
-Joo. Ihan aikuinen jo.
-Mitäs se?
-Se on totaalikieltäytyjä ja asuu kommuunissa. Ollut lapsesta saakka semmoinen älykkö ja periaatteellinen tyyppi.

Leppälä puhuu lapsestaan ylpeydellä ja rakkaudella kuten isän kuuluukin. Sävy jää taka-alalle, kun tarkkailen Salmen reaktiota. Hän vilkaisee peilin kautta minua voitonriemuisena, kuin olisi saanut alleviivauksen sille, ettei Leppälästä ole mihinkään.

Eihän se osaa edes kasvattaa pojasta miestä.

2006-04-25T04:46:00.000-07:00

Ilma on sisällä nihkeää. Ihmisten kasvot kiiltävät, niissä on kevään tuomaa uhmaa. Peltonen puhuu, mutta minä en kunnolla keskity, katson selän kaaria ja farkkujen takataskuja baaritiskin luona.

"Mites Nurmela duunissa? Vieläks se pönöttäjä jaksaa kiusata?"
"Siellähän se. Mut selviteltiin vähän asioita ja nyt on ehkä vähän helpompaa. Mut ihan liikaa töitä."
"Nykyään töitä joko on helvetisti, tai sit ei ollenkaan."
"Onneks on kevät."
"Ja kaljaa tuopissa."

Olut on kylmää, mutta jotenkin väkevää, mielessäni työstressin innoittama pikakännäys. Muutama paukku, jos tämä liemi ei mene. Hyvä homma.

Peltonen heittää hävyttömyyksiä ohikulkeville naisille, ne vaan tirskuvat. Minua vetelisivät turpaan, mutta äijä on jotenkin nallen oloinen, ei sille kukaan osaa suuttua. Ja kyllä se osaa herkistelläkin. Loppuillasta otetaan jekkupaukkuja ja Peltonen kysyy:

"No Nurmela, ooksä onnellinen?"
"Kai...kyllä oon. "
"Ihan oikeesti?"
"No kyllähän mua työt vituttaa ja yksityiselämän puolella asiat voisivat olla paremminkin, mutta siihen nähden mitä olotila oli avioliitossa, niin pitkällä ollaan. Etkö sä ole?"
"Kyl mäkin periaatteessa", Peltonen sanoo ja horjahtaa hieman. Väistän turvallisesti varpaani hänen läheisyydestään ja annan miehen jatkaa.
"Mut tietsä Nurmela, mitä mä kaipaan?"
"No mitä?"
"Sitä kun oli kuustoista. Silloin oli niin harmitonta ja uutta kaikki. Tietsä."
"Joojoo."
"Pussailua."
"Täh?"
"Sitä kun tyttöjen kans pussailtiin ja se oli se juttu. Et pääs pussaamaan. Sitä fiilistä mä kaipaan."
"Kukapa ei."

Humala ei tunnu nousevan päähäni. Väsymys painaa ja haukotus tunkee sanojen keskelle. Peltosella vauhti on päällä, se haluaisi tanssiravintolan puolelle ja päättää viedä muutaman mimmin sinne mukanaan. Minä jätän väliin, ylitän tien sivuilleni vilkuilematta. Päätän tuulettaa tupakansavun kävelemällä viileassä ilmassa kotiin.

Kotona peitto syleilee kuin nuori morsian.

2006-02-15T21:27:00.000-08:00

Istun päätteen äärellä miettien sanoja. Sanoja, millä ilmaisisin, että olen saanut tarpeekseni.

Hetkeä ennen olen Salmen kanssa puhelinkeskustelussa. Kinaa on ollut jo pitkään erinäisistä työtehtävistä ja koska minä välttelen ongelmia, olen parhaani mukaan vältellyt Salmea. Kun emme käy Salmen kanssa säännöllisiä keskustelujamme, rupeaa hän kiukuttelemaan kuin kakara.

Jossain vaiheessa väittelyä Salmi ärähtää, että tämänkin homman olen hoitanut päin persettä. Silloin pimenee. Vaikka työmotivaationi ei ole aina paras mahdollinen, koetan silti hoitaa duunini kunnialla. Salmen loukkaus tuntuu kohtuuttomalta. Tekee mieli pätkästä äijää turpaan, mutta koska kädessä on puhelin ja Salmi toisessa päässä konttoria, tyydyn paiskaamaan luurin vihaisesti alas. Raivoni on täysin kontrolloimatonta. En näe eteeni, kasvoja kuumottaa ja puuduttaa samanaikaisesti. Tekee mieli vain lyödä, lyödä, lyödä. Tirvaista sitä paskapäätä rystysillä leukapieliin niin, että läski tummuu.

On minun onneni, etten olelyöntietäisyydellä. Salmen kokoinen kaveri tappaisi minut vasemmalla suoralla. Niinpä päätän pukea sanoiksi sen, miltä tuntuu työskennellä hänen kanssaan. Kirjoitan vittumaisimman viestin ikinä ja sen jälkeen suunnittelen formatovani kovalevyni.

Kirjoitan raivokkaasti, kirosanoilla höystäen. Mainitsen irtisanoutuvani ja päätän laittaa viestin tiedoksi pomolleni. Käyn viestin lähettämistä ennen kahvilla ja palatessani luen tekstin uudestaan. Ei saatana. Juuri nyt en voi tätä työtä lopettaa. Salmea lukuunottamatta työni on siedettävää. En minä avioeroakaan hakenut yksin anopin vittumaisuuden takia, vaan sen takia kun vaimon kanssa oleminen ahdisti. Poistan uhkaukseni irtisanoutua, sekä pomoni nimen osoitekentästä.

Poistan viestistä myös syytökset, sillä tiedän, että Salmi hyökkää takaisin ja lujaa.
Tekstiin jää itse asia, jää nähtäväksi kokeeko Salmi viestin sovittelevana vaiko uhkaavana. Klikkaan send-nappulaa.

2006-02-09T00:06:00.000-08:00

Matkalla unohdan Salmen, Korpelan ja työni. Basaarialue on kahviloineen, kojuineen ja ihmisineen näyttänyt varmaan satoja vuosia samalta. Täällä hälinäkin on miellyttävää, ilmasto hellivää ja vesipiipun tupakka maustettu omenalla.

Olen lomalla.

Tyttöystäväni on naurava, reipas. Hänen kanssaan matkustelu on sujuvaa ja mutkatonta. Yhdessä kestämme kerosiinintuoksuisen taksimatkan ruuhkassa, epämiellyttävän pukukauppiaan ja rasittavat parfyymimyyjät. Tingimme hotellien hinnoista ja väsytessämme tinkimään takseista, kannamme rinkkojamme kuumuudessa ja melkein riitelemme. Mutta illalla sovimme ja suunnittelemme mihin kaikkialle voimme yhdessä matkustaa. Meksiko voisi olla seuraava kohteemme.

Matkalla minä en kuitenkaan unohda entistä vaimoani. Katson palmumetsiä, huivipäisiä miehiä ja naisia, omituisia televisio-ohjelmia ja tunnen outoa apeutta. Maistaessani uusia makuja kasvaa apeus katkeruudeksi. Tunnen katkeruutta siitä, ettei hän suostunut koskaan matkustamaan kanssani. Että maailmalla on niin valtavasti nähtävää ja minä olen liian monta vuotta jäljessä.

Ja puhun hänestä tyttöystävälleni, mutta toinen toteaa, ettei halua kuulla. Ja jään miettimään, onko tyttöystäväni jotenkin kyyninen, tai tunnevammainen. Ihan niin kuin vaimo.

Ja kotimaahan palattuamme on kylmää ja harmaata ja hiljaista. Ja hän ei halua minua luokseen, ja pian selviääkin, ettemme enää seurustele, että voin hakea muutamat tavarani hänen luotaan samalla kun palautan lainaamani repun ja kirjat. Ja kun pakkaan reppua, mietin sitä basaaria ja kahviloita. Ja sitä kylmää hotellihuonetta, jonka me yhdessä huokailimme lämpimäksi. Ja niitä parfyymikauppoja miettiessäni keksin koston.

Pakkaan hänen reppuunsa yöksi palan talouspaperia, jonka olen liottanut partavedessäni. Siinä tuoksussa, josta hän erityisesti piti, jota hän jaksoi nuuskia t-paidaltani loputtomasti. Ja aamulla otan tupon pois ja varmistan tuoksun; sopivan vieno, miltei huomaamaton, hän ei rekisteröi aistimustaan tuoksuna, mutta jokin hänen sieluaan taatusti pistää.

Minulle tämä oli hyvä ihmissuhde ja olen hämmentynyt sen nopeasta päättymisestä. Ehkä kipu on yhtä lyhyt kuin sitä edeltänyt hekumakin. Hänelle tosin toivon hieman pidempää kärsimystä.

2005-12-22T02:12:00.000-08:00

Tavaratalot syytävät pakollisia pakettejaan, kadulle raikaa joululaulut, mutta minua ei kiinnosta. Matkatoimistossa pirteä tyttö vastaanottaa euroni, varmistaa lentojen yksityiskohdat ja toivottaa oikein hyvää matkaa ja hyvää joulua.

Tästä joulusta tulee hyvä.

Vaimon perheen luona joulu oli ahdistava. Kerrostalokolmio oli pakotettu jouluun. Sen ikkunat huokailivat raskaiden punaisten samettiverhojen alla, eikä löytynyt paikkaa hyllyllä tai pöydällä, johon ei olisi jonkunmoista joulukoristetta tungettu. Kaikki oli punaista kuin teurastamossa. Ikkunalaudallakin oli joulutähtien lomassa niitä vessapaperipukkeja ja kananmunakennotonttuja, joita vaimo oli lapsena tarhassaan askarrellut.

Heidän ruokapöytänsä oli pieni. Olisi ollut varaa isompaankin, mutta kun ei voinut ostaa mitään, tuhlaustahan se olisi ollut. Jotta koko perhe puolisoineen mahtui pöydän ääreen, oli lisättävä toinen pöytä viereen. Pöydät olivat keskenään eri kokoiset ja siten eri tasoilla. Ruokaa oli luonnollisesti paljon, mutta viiniä tai olutta ei koskaan.

Jos anoppi ei olisi jatkuvasti höpöttänyt tai appiukko maiskuttanut ja murahdellut, olisi jouluateria nautittu täydessä hiljaisuudessa. Syöminen oli prosessi, jonka jälkeen oli joulun ohitus hieman lähempänä. Vielä olisi jäljellä tosin kiusallinen lahjojen jako.

Anoppi ei lahjoja hankkinut. Hän kaivoi kaapistaan jonkun viimevuotisen kynttilän, jonka paketoi viimevuotiseen lahjapaperiin. Siinä sitten kiiteltiin. Kun vaimo korjautti anopin äidin vanhan perintösormuksen ei äiti tytärtään kiittänyt. Totesi vain, ettei koskaan koruja käytä ja että taisi tämäkin tulla kalliiksi. Lahjojen jälkeen avattiin televisio, jotta saataisiin jotain ääntä ja jotain keskustelunaihetta siihen ahdistavaan kolmioon. Ja kun hetken vielä pinnisteli, niin joulun suoritus oli ohi ja kotiin sai palata helpottuneena.

Kun mietin, ettei enää tarvitse, kevenee oloni. Ja kun painan pakkasen puraiseman käden taskun pohjalle, löytyy sieltä kaksi lentolippua lämpimään.

Olo kevenee entisestään.

2005-10-24T15:46:00.000-07:00

Puhun puhelimeen kylmässä illassa. Olkapäässä tuntuu kiristystä, sormenpääni viimasta jäykistyneet, kipu kertoo, että pitäisi reagoida kylmään.

En voi kuitenkaan lopettaa puhelua.

Hänen äänensä on käheä flunssan jäljiltä, naurussa seksikäs sointi. Jutut nokkelia ja hauskoja, ja hänessä on jotain rennolla tavalla ilmenevää sivistyneisyyttä. Hän osaa venäläisiä juomalauluja, valmistaa hyvää ruokaa ja on matkustanut Kiinaan junalla.

Mikä nainen!

Ja kun puhelu lähentelee loppuaan, sovimme seuraavan tapaamisen. Hän tulee ensi viikolla minun luokseni tarkastamaan, onko kirjahyllyssäni ne opukset, joita siellä väitän olevan. Sydän takoo hieman kovemmin, unohdan palelevat sormeni. Käsi heiluu hetken viimassa, ennen kuin älyän sujauttaa sen taskuni lämpimään.

Hetken päästä puhelin murisee viestiä, hymyilen jo valmiiksi kaivaessani sen uudestaan esiin, mutta näytöllä näkyykin lähettäjänä entisen vaimoni nimi ja sen alla viesti: "Mitä kuuluu? Sulla on huomenna synttärit, kai saan olla eka onnittelija?"

Hetkessä hyvä mieleni on tiessään. Joku on survaissut kylmän keilapallon rintalastani alle. Näpytän vastaukseksi mitäänsanomattoman: "Kiitos hyvää. Onnitteluista myös kiitos." Poistan häneltä saapuneen viestin kuin torakan tiskipöydältä ja tuhoan samalla lähettämäni, kuin hänen läsnäolonsa olisi hetkellisesti saastuttanut puhelimeni. Vaihdan samalla hänen nimensä kännykästäni, koska samanalkuisia on muitakin ja näen hänen nimensä siksi lähes päivittäin, enkä halua ajatella häntä.

En halua ajatella häntä enää. En jaksa.

Kiihdytän askeliani, perkeleen kylmä, perkeleen talvi, perkeleen perkele.

Puhelin soi. Näytössä lukee:
"Hullu Lehmä soittaa"

Jätän vastaamatta.

2005-10-16T23:00:00.000-07:00

Syystuuli viestii pakkasesta. Se pakottaa minut nostamaan hartiani ylös, jotta viima ei pääse takinaukosta sisään. Tosimieshän ei kaulaliinaa käytä.

Kävelen Mantan patsasta kohden, Espan hiekka tuntuu normaalia äänekkäämmältä. Näen ihmisiä, kasvoja, mutta unohdan ne heti kohdattuani. Olen valmistautunut löytämään tietyt kasvot, jotka olen aiemmin nähnyt vain tietokoneeni näytöllä.

Jo matkan päästä hän hymyilee tervehdykseksi ja minä helpotukseksi, hän näyttää paremmalta kuin kuvassa.

-Nurmela oletan?

Hän sanoo sen päätään kallistaen, flirttaillen. Voi helvetti.

-Jep. Ei tarvittu neilikoita

Mietin, pitääkö hän minua liian vanhana.

Kahvilassa juomme molemmat teetä. Kahvikiintiöni (seitsemän kuppia) on jo tältä päivältä täytetty, joten vatsani huokaisee helpotuksesta kun ohitan mustan pannullisen. Olen jännittynyt, ehkä hänkin, mutta tunnelma ei ole kiusaantunut, se on utelias. Minun on helppo kysyä, olla suora:

-Ootko ennen ollut nettitreffeillä?
-No jotain kertoja joo.
-Mä olen aina ajatellut, että ne jotka hakevat seuraa netistä, ovat jotenkin...
-...friikkejä?
-Just. Friikkejä. Tai muuten vaan kamalia. Mutta sä et kyllä vaikuta mitenkään kamalalta.
-No et säkään.

Hänen sokeria vispaava lusikkansa pysähtyy hetkeksi. Kuppi nousee huulille ja hän katsoo minua edelleen. Käännän katseeni kadulle, missä tuuli pyörittää vaahteran lehtiä ja ihmiset kiirehtivät askeliaan keltaiset muovikassit keikkuen.

Puhumme vielä tunnin, sitten hänen on mentävä, mutta sovitaan, että soitellaan.

Soitellaan.

Niin ankealta kuin tuo fraasi kuulostaakin, hänen sanoessaan siinä on vahva lupaus.

2005-09-02T03:24:00.000-07:00

Korpela istuu pöydän ääressä aamukahvilla ja keskustelemme päivän polttavista aiheista. Siitä onko Gustafsson syyllinen ja kuinka rikollisuus kukoistaa kaaostilassa olevassa New Orleansissa. Kommentoin, että tuollaiset katastrofit tuovat aina mukanaan näitä lieveilmiöitä.

-Ne on ne neekerit.
-No äläs Korpela yleistä...
-Eiku kato ne neekerit elää köyhyydessä. Ne menee sekaisin kun tulee tilaisuus rosvota.
-Ehkä ne New Orleansissa asuvat on kuitenkin ihan niin kun sinä ja minä.

Korpela katsoo kuppinsa ohi ymmärtämättä. Ihan kuin se ei edes kuuntelisi. Jatkaa aiheesta:

-Se on neekereille kova paikka nähdä kaikkia hienoja tavaroita. Ne haluaa rosvota kaiken.

Salmi tulee huoneeseen vaappuen monistenippu kädessään. Sillä on yltiösosiaalinen ilme naamavärkissään, kalju päälaki kiiltää innosta. Voi että se tykkäisi osallistua tähän keskusteluun. Voisin kysyä, mitä mieltä hän on tästä kaikesta ja hän saarnaisi innoissaan. Tyydyn livistämään karkuun ja totean nopeasti:

-Täytyykin tästä...keikalle...

2005-08-29T06:05:00.000-07:00

Salmen silmien ympärillä on tutut renkulat. Se on taas valvonut yötänsä. Puhuu ihmeen rauhallisesti, kun toteaa:

"Nämä hommat ovat sitten jatkossa sun vastuullas."

Vihdoinkin, ajattelen, mutta tyydyn nyökkäämään Salmelle ja annan sen hoitaa asian niin kuin sille parhaaksi sopii.

"Mähän kato näin tän jo aikaa sitten. Sun työnkuvas siis. Että vähemmän kenttätyötä ja asennusta, sun tulevaisuutes on tolla mobiililla puolella."

Nyökyttelen, Salmi on tyytyväinen jos olen samaa mieltä.

"Mutta kauheasti sulle kyllä tulee hommia...", jatkaa Salmi ja puistelee päätään säälivästi. Sillä on taas se saatanan isovelikyyläys päällä, rullaa tuolillaan lähelle ja lyö käsiään reisiinsä korostaen huolta ja tuskaa.

"Voivoi miten mahtaa Nurmela jaksaa...."

"No semmoista tämä näemmä on", kommentoin ja mietin, joko voin liueta huoneesta pois. Salmi tuijottaa tiukasti ja näen että se haluaa taas keskustella vakavasti. Voi helvetti. Annan periksi ja istun pöydän kulmalle. Salmi avaa suunsa:

"Huomasiksä mitä mokia sulle oli tullut?"

"Mitä mokia?"

"Sulta oli jäänyt tekemättä hommia..."

"Nii...niin! Siis kesken. Mulla oli jäänyt tuo työ kesken. Ei se mikään moka oo."

"Hommat on hoidettava loppuun."

"Toki, mut just silloin tuli kiire keikka muualle."

Salmi katsoo minua kuin avantoon uponnutta koiranpentua. Huokaisee äänekkäästi ja toteaa sitten ykskantaan:

"Et oo Nurmela viime aikoina tehnyt mitään muuta kuin mokia. Kaikki mitä oot tehnyt sinä aikana kun minä olin lomalla on tehty väärin."

"Täh?"

"Niin. Katsos mä vähän tutkin noita sun lappujas ja lippujas. Mä oon vähän huolissani susta. Sulla menee kaikki pieleen."

Tuijotan työkaveriani epäuskoisena. Tiedän hyvin, että olen tehnyt huolellista työtä. Ehkä pari hommaa on jäänyt päättämättä, mutta ottaen huomioon tehdyn työmäärän, on onnistumisprosentti aika kova. Olen juuri aikeissa kinata aiheesta ja sanoa sille saatanan imbesillille, että jos sillä ei ole muuta tekemistä kuin tutkia mun duunejani, niin johan on helvetti. Sitten päätänkin kommentoida tavoistani poiketen:

"Niin varmaan"

"Mitä?"

"Että ihan kaikki on mennyt pieleen. Ja tosi kiva kun tarkastit, sulle tuli siitä kyllä varmaan aika lailla ylimääräistä työtä..."

Salmi tuijottaa minua epäuskoisena. Normaalisti se olisi saanut ruveta tappelemaan kanssani. Minulla on kasvoillani hillitty jeesushymy. Konsernikyttääjällä ole aavistustakaan siitä kuinka tosissani olen, joten se jää sanattomaksi.

Kerrankin.

2005-05-10T06:14:00.000-07:00

Auditorion penkkirivi täyttyy tummapukuisista miehistä. Kaikilla on semmoinen ylireipas terveterve -meininki päällä.

Ensimmäinen puhuja kertoo mielenkiintoisesta aiheesta, josta hänellä ei kuitenkaan ole lupa puhua kuin pintapuolisesti.

Vieruspenkillä oleva johtajannäköinen kirjaa muistiinpanoja. Voi jumalauta. Ehkä nämä itsestäänselvyydet eivät todellakaan ole itsestäänselvyyksiä ihan kaikille.

Jotta puhujat erottuisivat toisistaan, käyn mielessäni ajatusleikkiä. Arvioin luennoitsijan kehoa ja olemusta. Teen henkilön ulkonäön mukaan päätelmän siitä, miten hän käyttää vapaa-aikansa. Keksin, että aamun toinen myyntimies rakentaa piha-aitaa jossain Espoon omakotitaloalueella. Nikkaroidessaan hänellä on harmaisiin verryttelyhousuihin survottu vihreä teepaita. Työ tekee sen rinnukseen pyöreän hikiläntin. Eipä näytä pukumies enää vakuuttavalta.

Seuraava puhuja on nainen. Ilahduttavaa. Naisia ei ole paljoa. Kyseinen on nuorehko, tyylikäs mustissaan, mutta omaa hieman metallisen sävyn äänessään. Hän käy varmaan joka ilta jumpassa ja sauvakävelee sunnuntaisin. Vaikka hän urheilee paljon, ei hän silti ole tyytyväinen takapuolensa muotoon. Luin jostain, että yhdeksänkymmentä prosenttia naisista ei ole tyytyväinen takamukseensa. Jos miehet saisivat arvostella katukuvassa naisten takapuolia, olisi tulos ihan toisenlainen.

Kesken mietinnän havahdun. Hän sanoi sanan "penetraatio" jo toisen kerran. Mobiilipenetraatio. Siinä se taas tuli, nyt jo kolmannen kerran. Huvittaa.

Se on Nurmelallakin kevät.

2005-05-03T04:00:00.000-07:00

"Meihän pihää puhua lomista!"

Salmi puuskuttaa konsonantit sekoittaen. Se on juuri saanut tahtonsa läpi jossain sopimusasiassa. On kyykyttänyt johtajat, eikä mikään loista Salmen silmistä ja lisää h-kirjainta puheeseen niin kuin erävoitto työpalaverissa tai tuore Elannon lihapiirakka.

Kesälle on luvassa iso työkeikka. Pitäisi purkaa laitteita, siirtää ne tilapäisesti toiseen tilaan, jonka jälkeen palauttaa ne alkuperäiseen paikkaan. Yksinkertaista? Salmen mielestä ei.

Ongelma on siinä, ettei Salmi ole vahtimassa työn valmistumista. Salmi on lomalla. Minä olen silloin töissä, mutta en kuulemma osaa.

"Siinä on helvehisti piuhaa. Tosi vaiheeta."

Koetan selittää Salmelle, että aion merkitä jokaikisen piuhan erikseen, niin virheitä ei satu. Että osaan kyllä, kun huolella teen.

Salmi mulkaisee minua huokaisten, sillä on taas se ilme, jolla se yrittää kertoa että "minä osaan, sinä et". Sen tukka on ohentunut ja harmaantunut, silmien renkaat syventyneet. Sitten se sanoo, että hankkii minulle ulkopuolista apua.

Ulkopuolista apua?

Kun Salmen omat alaiset pyytävät lisää työvoimaa, eivät he sitä saa. Kun minä kerron, että osaan tehdä jonkun homman itseksenikin, hankkii Salmi väkisin lisäapua.

Salmi on se, joka ulkopuolista apua tarvitsisi. Todellista ammattiauttajaa.

2005-04-26T02:33:00.000-07:00

Neiti Oinonen tilaa teetä. Tiskillä on jos jonkinlaista purkkia, hän tilaa jotain vaikeasti lausuttavaa. Maksaessani huomaan käteni tärisevän.

Jännitän ahtaita kierreportaita kavutessani, noinkohan tarjotin putoaa käsistäni. Ylhäällä on trendinuoria, naisia supattamassa kumartuneena toisiaan kohden. Ikkunan vieressä vapaa paikka kahdelle.

Hän puhuu nopeasti, kertoo mitä kaikkea kuuluu töihin ja harrastuksiin. Olemuksensa on pirteä ja iloinen, hän on kauniimpi kuin muistin. Kauniinpi kuin ottamissani kuvissa, mitä en ole uskaltanut viikkoihin katsoa. Mutta täriseekö nyt vuorostaan hänen hymynsä?

Juon kahviani kommentoiden harvakseltaan, hänhän tätä tapaamista ehdotti. Minussa eli hetki sitten vielä toivo, mutta nyt näen hänessä jotain tuttua. Se vetää mieleni matalaksi.

Hänellä on syyllinen olo. Siksi olemme tänään tässä.

Syyllisyys sanoi minulle ensimmäistä kertaa käsipäivää oikein tiukalla puristusotteella sinä päivänä, kun päätin lähteä yksin kesälomalle. Siitä asti se on ollut säännöllinen ystäväni. Kaikkia tekosiani on seurannut syyllinen olo siitä, miten kohtelen muita.

Kahvi on kitkerää, jäähtynyttä. Helvetisti ne tästäkin kupillisesta osasivat laskuttaa. Päätän helpottaa Oinosen hermostuneisuutta kysymällä suoraan:

"Mitäs meidän jutussa oikein tapahtui?"

Hänen nopeat kätensä pysähtyvät, silmät katsovat suoraan. Juuri kun niistä on tavoittamassa jotain, kääntyy katse turvaan.

Sokerinmuruset järjestyvät kasaksi pöydällä. Sitten hän aloittaa.

"Sä kerran sanoit mulle yhden jutun, mitä en voi unohtaa."

Katson häntä mykkänä, ihmetellen.

"Sanoit, ettet koskaan ole rakastanut ketään, et edes vaimoasi"

Sanan "vaimoasi" hän kuiskaa sivuilleen vilkuillen. Nojaudun taaksepäin, puolustelen:

"Mutta sua mä rakastan. Edelleen."

"Et rakasta. Et oikeasti. Mä olin vain joku hullaannus. Joku välivaihe sun elämässäsi. Ennen pitkää sä olisit jättänyt mutkin. Kato nyt itseäs. Et sinä pysty sitoutumaan. Ikuinen pikkupoika."

En tiedä onko hän surullinen vai ivallinen. Sen tiedän, että minun olisi ollut parempi jättää tulematta, koska avaan suuni:

"Että sä sitten jätit mut ensin. Sori kun en tajunnut pelin henkeä."

Hän hieroo otsaansa niin, että siihen tulee punaiset läiskät. Puhuu siitä, miten haluaa miehen joka tahtoo olla hänen kanssaan tässä ja tulevaisuudessa. Haluaa miehen, jonka tunteisiin voi luottaa. Että hän sisimmässään tietää, että sellainen mies on jossain. Sellainen, joka arvostaisi häntä riittävästi.

Olen kuin olisin saanut iskun kakkosnelosesta kallooni. En ymmärrä mitään. Ensin tämä nainen jättää minut, koska häntä rupesi "ahdistamaan" suhteessamme. Että se on hän joka ei kykene parisuhteeseen. Ja nyt lataa minulle aivan jotain muuta.

"Mä en kuule nyt ymmärrä mistään mitään" , totean väsyneenä ja katson kun elähtäneen näköinen nainen kiiruhtaa korkokengissään nelosen ratikkaan. Sillä on mustat vaatteet ja vaalea hattaratukka. Sen pää nykii hassusti.

Oiskohan aineissa tai jotain.

2005-04-18T05:36:00.000-07:00

Olen tehnyt niin paljon kävelylenkkejä, että nyt saa riittää. Olen kävellyt keskustan eliittialueet, meren rannat etelässä, metsäpolut pohjoisessa.

Ajatellut niin, että päätä kivistää.

Vaihtelun vuoksi kaivan fillarin naftaliinista ja polkaisen Peltosen luo pihatalkoisiin. Matka on pidempi kuin muistin, paidan selkämys kastuu hetkessä.

Valitsen reitiksi junaradan vierustan, ettei tarvitse liiemmin mutkitella. Tiet on asfaltoitu, matkanteko viitoitettu. Vielä seitsemän kilometriä, saamari.

Matkantekoa hidastavat tutut lähiöt. Tuossa asema oli ennen kuin se siirrettiin sata metriä toiseen suuntaan. Vanhan aseman ohi kuljettiin koulumatkat ja alikulku tuntui pitkältä.

Nyt se on mitättömän pieni.

Liittymä on juuri niin kolossaalinen kuin muistinkin, siinä se pilaa edelleen maisemaa. Sillalta näkee kuitenkin vanhan koulurakennuksen, kuuskytluvun laatikon. Sen taakse on ilmestynyt joku ihme rakennelma. Kuplahalli, tai joku sellainen. Ihan kuin joku ufo olisi laskeutunut. Sen vieressä mäki, josta tultiin alas ja lujaa. Kaulaliina pisteli leukaa, räkä valui nenästä ja mummon neuloma pipo kutitteli hikistä otsaa.

Lasken, kuinka monta vuotta siitä on. Ahdistun.

Loppumatka sujuu nopeammin, pyörä hurisee tyytyväisyyttään sileää asfalttia vasten. Peltonen on pihalla kiviröykkiön vieressä nöyrän näköisenä:

"Katos kiviä. Pihalle olis tarkoitus tulla satakolkyt neliöö..."

2005-04-06T05:40:00.000-07:00

"Tätä ei tiedä monikaan." , appiukko jatkaa.

Ja sitten hän kertoo. Siitä miten asiat olivat menneet kun Vaimon sisko oli pikkutyttö, vasta neljän vanha. Kuinka Appiukko oli tapaillut toista naista ja tämä oli tullut raskaaksi. Synnyttänyt pojan. Ja kuinka Anopille oli lopulta kerrottava, elatusmaksut maksettava.

Ja silloin hän päätti jäädä ja olihan se hyvä, muuten ei olisi Vaimo saanut alkuaan. Mutta helvettiä hänen elämänsä siitä lähtien oli.

"Pelkkää helvettiä. Petin yhden. Petin toisen. Nyt kaikki tulee kuitenkin ilmi."

En osaa sanoa mitään. Vaimolla on veli, jonka olemassaolosta tämä ei tiedä vielä mitään. Kiltti ja hiljainen Appiukko on käynyt vieraissa. Anoppi on pitänyt kulissia yllä, teeskennellyt heidän onneaan. Appiukko jonka kaikki olettivat kuolevan sydänkohtaukseen, kuoleekin nyt kurkkusyöpään.

Olen vaiti.

"Sulla on Nurmela sikäli hyvä, kun ei ole lapsia. Voit tehdä ihan minkä ratkaisun vaan. Satutat korkeintaan vaan yhtä."

Juttelemme vielä tovin. Rohkaisen häntä kertomaan asiasta tyttärilleen. Hän näyttää kovin väsyneeltä, vierustoveri yskii ikävän kuuloisesti. Lopuksi kai kättelen. Sanon hyvästit. Ehkä. Hetken päästä en enää muista.

Sen kuitenkin huomaan, että ulkona äänet kuulostavat metallisilta.

2005-03-31T00:53:00.000-08:00

Aurinko liimaa vinoneliöitä sairaalan lattiaan. Osastolla on hiljaista, vain joku valkoasuinen kulkee reippaasti edellä piiloutuakseen taas oven taakse.

Tarkistan muistilapusta ovinumeron, koputan vaimeasti ja tartun metalliseen kahvaan. Huoneessa on kaksi henkilöä. Verhot on edessä mutta kevät tulvii silti rohkeasti niiden takaa. Toinen kääntää kasvonsa minua kohti, tunnistaa heti.

"Nurmela."

"Terve Appiukko. "

Kättelemme, tunnen lämpimät luut ja pehmeän otteen. Hän on laihtunut valtavasti. Iho läiskäisempi kuin muistin. Ääni on entistä käheämpi, keho täynnä neulaa ja letkua, en viitsi tarkemmin katsoa.

"Avaas toi ylin laatikko", sanoo. Löydän sieltä Fazerin sinisen. Helvetti. Joku on tuonut Appiukolle suklaata, vaikkei se pysty edes nielemään. Kurkkua kiristää. Nielasen. Kieltäydyn kohteliaasti.

Vaikka hänen puheensa on kuin kuolevan variksen heikko raakunta, kuulen hiljaisessa huoneessa hänen sanansa:

"Tyttö sitten kertoi vai? Minä sille sanoin, että voisi sinua pyytää käymään."

Vaivaannun, mutta olen valmis vastaanottamaan moraalisaarnaa kuolevalta. Etukäteen olen selvittänyt, ettei Anoppi ole paikalla samaan aikaan. Se olisi jo liikaa.

"Ota tuoli alles", hän sanoo. "On vähän kerrottavaa."

Yllätyksekseni hän ei sanokaan minulle, kuinka olisi ryhdistäydyttävä, peruttava eropuheet ja palattava Vaimon kanssa saman katon alle. Hän tuijottaa kattoon sanoessaan vakaasti:

"Minä Nurmela en tuomitse sun ratkaisuas. Minä en ollenkaan ole tuomitsemassa sinua."

Sitten hän alkaa kertoa miksi.

2005-03-21T02:05:00.000-08:00

En voi sietää Piiroista.

Se on tullut myös mökille, Peltosen kaveri kun on. Olen onnistunut välttämään Piiroisen näkemistä varmaan vuoden verran, mutta siinä se virnunaama taas seisoo tuvan oviaukossa ja yrittää saada kaiken huomion itseensä. Vaimo ja lapset on kuulemma Lapissa "meidän mökillä".

"Ihanaa, ettei tarttenut lähteä sen apinalauman mukaan.", Piiroinen letkauttaa. Eikä ihme. Sen vaimo on ihan hirveä harakka, joka järjesti tilanteen Peltosen tupareissa pari vuotta sitten. Tiesi erään miehen pettävän vaimoaan ja päätti sitten kertoa tästä vaimolle. Keskellä bileitä. Muiden kuullen.

Ei tarvitse olla kuin joku yksinkertainen homma, vaikka saunan lämmitys, niin Piiroinen kyttää vierestä toisen tekemisiä ja kertoo, miten saunanpesä olisi pitänyt sytyttää.

Lukemastani Da Vinci koodista Piiroinen kommentoi että ihan paska kirja. Yliarvostettu. Sanon, että kenties, mutta kumman mukaansatempaava ja jatkan, että kieltämättä pidän helppolukuisista kirjoista.

"Ai jaa..." Piiroinen sanoo kimeän ohuella äänellään ja jatkaa:

"Mä luen viidestä kymmeneen kirjaa kuussa." Kun en kysy niin hän vastaa kysymättä ässät suhisten:

"Sotahistoriaa. Jonkin verran scifikirjallisuutta."

Iltapäivälehti saa Piiroisen kauhistumaan:

"Ei vittu tää naispoliitikko on siis saman ikänen ku mää. Kolkytkaks. Ja se on tossa hommassa! Ja mää oon vaan tutkimusjohtaja."

Sanan tutkimusjohtaja hän heittää kuitenkin vakavalla ylpeydellä ilmaan. Se jää kellumaan hienona plakaattina hänen rintalastansa korkeudelle, mutta häviää siitä pierun tavoin talvenraikastamaan mökki-ilmaan.

Kaljaa voisin Peltosen kanssa juoda enemmänkin, mutta Piiroisen ollessa läsnä, menen ihmisten aikoihin nukkumaan.

Aamulla Peltosen siskonmies ajaa uudehkon audinsa pihatielle. Piiroinen seisoo hartiat leveänä kalliin volvonsa vierustalla. Se on tehnyt lähtöä jo pitkään, paasannut, kun on niin ja niin paljon hommia ja "vittu kun pitää yks luentokin hoitaa maanantaina polyteknisessä."

Istahdan Peltosen viereen autoon ja huokaisen. Toivottavasti ei tarvitse törmätä Piiroiseen ainakaan vuoteen.

2005-03-10T03:58:00.000-08:00

Asiakas on kolmekymppinen hoikka nainen. Sillä on jokainen kiiltävän musta hiussuortuva aseteltuna hartioille ulottuvaksi kokonaisuudeksi. Housut ovat mustat, pusero on musta. Mustat kengät korostavat tiukkaa asennetta. Kopitikop.

Kerron asentavani uutta linjaa neidin toiveiden mukaisesti. Ämmä mulkaisee ja kommentoi:

"Ai. Tulit nyt. Mun pitää mennä palaveriin."

"Ei sinun läsnäolosi ole tässä oleellinen, kytken linjan poisollessasi."

"Joo tulit kyllä tosi huonoon saumaan."

Meinaan sanoa, ettei siis sekään kelpaa, jos jonkun homman hoitaa ajoissa. Jos olisin hoitanut asian seuraavana päivänä, olisi tätsy varmaan huomauttanut, että asennus kesti liian pitkään.

Nainen mulkoilee tekemisiäni ohutsankaisten silmälasien takaa. Ihan kuin olisin joku imbesilli. Ihan kuin olisin pöllimässä jotain. Ihan kuin olisin selkeästi alempiarvoinen kuin neiti toimistotyöntekijä.

Kun lähden huoneesta, kyttää käytävän päästä, suljenko varmasti huoneen oven. Virnistän vittumaisen hymyn kasvoilleni ja heilautan kättäni hyvästiksi.

Hissiä tilatessani vietän hetken ajatellen niitä lähimarketin myyjiä, jotka eukon asuinalueella joutuvat häntä palvelemaan.

Kuinka helppoa minulla onkaan. Minun kun ei tarvitse häntä montaa kertaa kohdata.

2005-03-08T00:55:00.000-08:00

Terapeuttini on Täti Pyöreä. Hänellä on pyöreät kasvot, joissa pyöreät silmät, hiuksissa on pyöreitä kiharoita ja vartalo on pyöreä.

Hänessä ei ole kertakaikkiaan minkäänlaista särmää tai kulmaa.

Minua melkein hävettää, kun puhun hänelle särmästä. Ikään kuin saarnaisin terapeutilleni henkilökohtaisesti, vaikka puhun vaimosta.

Sanon siitä, kun ei mikään koskaan kiinnostanut. Joskus sain hänet mukaani elokuviin, hän jopa nautti siitä, mutta liikkeelle lähtö oli kovan työn takana. Asiat olivat aina ikävästi, ihmiset epäkohteliaita tai kateellisia. Valitusta ei toteutettu yhdellä lauseella. Se jatkui ja jatkui tasasena marinana. Olisi perkele edes joskus suuttunut kunnolla.

Vaimon arjen huippuhetkiä oli se kun villirucola oli tarjouksessa, kun parkkipaikka löytyikin lähempää ostoshelvetin ovea, tai kun naapurin roskis levisi kadulle.

Puhun terapeutilleni siitä, kuinka en jaksa käydä vaimon kanssa mitään keskusteluja en sähköpostin tai tekstiviestien kautta. Ahdistaa, kun näen hänen nimensäkin sähköpostilistalla. Taas se siellä napisee. Napinapinapinapi.

Terapeutti osoittaa yllättäen särmää, tokaisee:

"Ei sun tartte."

Narisen, että minulla on kymmenen vuoden historiavelvoite olla kohteliaissa väleissä kyseisen ihmisen kanssa. Terapeutti sanoo, ettei mikään velvoita. Että voin kertoa vaimolle, että hänen suosituksestaan en voi kuukauteen kommunikoida vaimon kanssa. Että se kuuluu osana terapiointiini.

Aamulla lähtee viesti. Lyhyt, rehellinen ja selkeä. Vaimo vastaa vielä lyhyemmin:

"Ok."

Tunnin päästä havahdun tunteeseen, ettei päätäni enää särje. Olen kuin jossain kesäillan järvimaisemassa, veden pinta vakaa.

Kuikka sukeltaa.

2005-03-07T04:21:00.000-08:00

Viikolla herään todellisuuteen, johon hän ei enää kuulu. Syön jugurttia tai jotain muuta nestepitoista, joka ei juutu kurkkuuni. Loppuviikosta alkaa helpottaa. En enää säpsähdä jokaista puhelua tai tekstiviestiä, en enää odota tai oleta. Se on nyt loppu.

Työt pitävät kiireisenä. Salmi sairastelee kolmatta viikkoa. Tänään se saapuu konttorille mustat renkaat silmiensä ympärillä ja ääni kuin korpilla.

"Mulla on kauhea olo" , Salmi raakkuu kuin pikkupoika jolla on litra räkää kurkussa
"No mene ihmeessä kotiin sairastamaan", sanon.
"Ei voi. Palaveri"
"Sä tapat ittes tolla tahdilla."
"Nii-i."

Hetken pohdin, tuntevatko itsensä räjäyttävät terroristit samaa marttyyrin surkeaa ylpeyttä kuin Salmikin.

Vielä pari tuntia, niin pääsen taas katsomaan terapeutin unesta lupsuvia silmiä.

2005-02-23T05:49:00.000-08:00

Tapaamme päivällä. Illalla hän ei ehdi, enkä suostu lykkäämään tätä.

Ilma on täydellinen, pakkasta ja auringonpaistetta. Minä haistan pakokaasun ja kirkkaus saa silmäni kirvelemään. Liian paljastava on talvipäivän aurinko.

Siinä hän vihdoin on. Kauniina, kuten aina. Kävelemme hetken, hän pahoittelee, että on pitänyt minua piinassa.

"Piti selvittää ajatuksia."

"Nii."

"Mua rupesi ahdistamaan."

"Edettiinkö me liian nopeasti?"

"Ei se sitä ollut. Tuntui vaan omituinen ahdistus. Samanlainen kun mun edellisen poikaystävän kanssa. Ehkä mä en ole vieläkään valmis parisuhteeseen."

Se iskee kuin kylmä vasara vatsanpohjaan. Tästä ei ole paluuta. Tämä on nyt loppu. Kysyn vielä, onko sillä vaikutusta, kun eropaperit lähtivät vasta muutama viikko sitten. Kun kaikki on siltä osin vielä kesken.

"Ei. Kyllä mä suhun luotan. Tiedäthän."

Hän katsoo kauas silmissään kyynelpinta, kuin lasia. Helmi pyörähtää poskelle katseen laskiessa alas ja katoaa siitä. Nostamatta leukaansa, koskemalla kättäni hän vielä jatkaa:

"On kyllä epäreilua, että saan sut ja sitten en pystykään tähän. Elämä on epäreilua."

Huomaan lohduttavani häntä puristamalla kättä tiukempaan ja toistan myötäillen:

"Elämä on epäreilua."

Halaamme hyvästiksi, hän nyyhkii olkaani vasten. Minä puristan naamaani rusinaksi ja pidätän hengitystäni.

Töissä Salmi kävelee vastaan: "Ootko poika kipeänä, näytät ihan kalpeelta!"

"Joo. Oksettaa. Lähden kotiin."

2005-02-18T04:42:00.000-08:00

Tarkistelen kännykkää vähän väliä, jos häneltä olisi tullut viesti. Tarkistan vastatut puhelut, jos hän on vaikka yrittänyt soittaa ja olen vahingossa katkaissut puhelun.

Mitä helvettiä hänen mielessään nyt liikkuu? Miten tunnelma voi muuttua sadasosasekunnissa onnellisen hekumallisesta ahdistukseksi? Voiko hän heittää pyyhkeen kehään, ennen kuin mitään on edes varsinaisesti alkanut? Aistin jotain kai aiemmin, vai aistinko? Voiko tässä sittenkin käydä hyvin?

En kykene syömään. Kaikki ruoka kuvottaa. En pysty lukemaan, keskittyminen harhailee.

Kauanko hän pitää minua piinassa? Koska hän kertoo totuuden?

Mikään ei ole niin kamalaa kuin epätietoisuus.

2005-02-16T00:31:00.000-08:00

Hän on ollut kiireinen ja etäinen jo muutaman päivän. Puheluihini ei ole vastattu. Tekstaan viestin kysyen onhan kaikki kunnossa.

Sitten se lopulta tulee. Viesti. Häneltä.

"Olen tosi pahoillani. Jotenkin tää juttu nyt ahdistaa. Tarvitsen aikaa miettiä. En halua loukata sua."

Jätän työkeikan kesken, sulkeudun hetkeksi tilaan, jossa kukaan tuskinpa tulee käymään, jossa tukiasema puskee lämpöään, palanut pöly haisee ja puretut krossilangat ovat myttyinä pahvilaatikossa. Lysähdän lattialle istumaan, koetan rauhoittaa mieleni. Tuijotan kelloni metalliranneketta. Se heijastaa himmeästi valoa, naarmut kulkevat pitkinä sivalluksina osasten poikki. Hopeinen metalli on läheltä valkoista, mustaa ja harmaata,

Hän aikoo jättää minut.

Casio. Luen kellon rannekkeesta.

Hänellä on joku toinen.

Casio. Napsutan lukkoa auki ja kiinni. Käteni on jääkylmä.

Hän ei halua minua.

Casio. Tämä olikin liian hyvää ollakseen minun elämääni.

2005-02-11T04:21:00.000-08:00

Palaveria ennen näen Salmen käytävällä. Tohottaa taas siihen malliin puhevikaisena, että arvelen hänen olevan tömäkässä stressitilassa.

"Mennään Nyyssösen kauhha, mä vien sille papereiha"

Nyyssönen ei ole paikalla ja Salmi ottaa tehtäväkseen selvittää, missä rouva on.

"Tuoli on ihan lämmin. Se on just menny." Salmin käsi painaa korkeaselkäisen toimistotuolin istuinosaa ja minun silmäni laajenevat sen tosiasian edessä, että Salmi leikkii neiti etsivää.

"No mennään kabinettiin, se meni taatusti edeltä", kommentoin.

"Tie vaikka ois kuule unohhanu tärheän palaverin. Talouspäällihhöhin tulos ja kaikki..." Salmen mustat renkaat silmien ympärillä syvenevät ja ääni narisee, se on odottanut tätä palaveria pitkään.

Kabinetissa ovat kaikki paikalla, Nyyssönenkin. Se on nelikymppinen ylikiltti rouvashenkilö, jonka niskaan Salmi nakittaa kaikki mahdolliset työt. Nyt Salmella on lisäideoita, Nyyssösen hymy on arka ja alistuva. Salmi istahtaa viereeni.

Hän aloittaa puhumisen, kun on saanut voileivän eteensä ja kahvia kuppiinsa:

"Hervehuloa vaan kaikille, ehenkin Talouspäällikölle. Ollaan hosi tyyhyväisiä, ehhä sä olet tänään häällä. Me voihais nyt alkuun esitellä itsemme, jos vaikka johu ei tunne johain."

Talouspäällikkö naurahtaa ja sanoo rauhallisen miellyttävällä äänellään:

"No jätetääs Salmi toi virallinen asenne väliin ja kyllähän mä teidät jo tunnenkin, olen ollut talossakin sen neljätoista vuotta."

Salmi rupeaa syömään vaitonaisesti sämpyläänsä. Kun sämpylät on syöty, on hedelmämaljan viinirypäleiden vuoro. Kivet rouskuvat eikä mussutus katkea kesken sanomisen. Yritän nojata kauemmas, yritän peittää Salmen puoleisen korvan.

Mässyn mässyn.

2005-02-09T22:59:00.000-08:00

Soitan baarista Oinoselle puolen yön aikaan, hän ei ole vielä nukkumassa, mutta rapussa näen väsyneet silmät.

Pyydän anteeksi myöhäistä ajankohtaa, hän hymyilee, pörröttää hiuksiani. Hänellä on ollut pitkä päivä, toinen sellainen tiedossa huomenna. En halua valvottaa.

"Ei se mitään."

Herätessäni suussa maistuu makea piimä, hän on jo ylhäällä, hämärässä ihailen selän kaarta.

Lähden nopeasti, täytyy hakea kotoa puhdas paita. Hän jää teemuki kädessään eteiseen, hymyilee kuin pakotettuna.

Hävettää.

2005-02-09T02:40:00.000-08:00

Kerron terapeutille pikaisesti menneisyydestäni. Kerron muutamin sanoin anopista, vaimosta, Salmesta, Kiljusista. Myönnän olleeni kyvytön puolustautumaan tuollaisten ihmisten edessä. Syytä siihen en keksi.

Terapeutti kyselee hankalia, ei ollenkaan niitä kysymyksiä mitä odotan. Huomaan selitteleväni helvetisti ja samalla tarkkailevani.

Jos valehtelen, näkeekö hän sen aiemmin kuin minä edes tiedän valehtelevani?

Jossain vaiheessa huomaan kertovani jotain tarinaa hieman innokkaammin. Terapeutin silmät rupeavat lupsahtelemaan ja näyttää siltä, että hänen on todella vaikea pysytellä hereillä.

Elämäni taitaa olla todella puisevaa kuultavaa, kun se ajaa jopa ammattiauttajan uneen.

2005-02-07T03:56:00.000-08:00

Keskipäivällä harmaa maisemakaan ei osaa lannistaa tutulla tavallaan. Poikkeamme kiinalaiseen ravintolaan ja jätän kolmasosan syömättä. Jäänsiniset silmät johtavat mieleni toisenlaiseen ruokahaluun.

Autojen lingotessa loskaa väistää vesisuihkua tuttu hahmo. Käännän pääni kärpän nopeudella syrjään, ja väistän entisen naapurini katseen.

Pysäkillä tiemme eroavat. Ote irtoaa kädestä, hän vilkaisee taakseen vielä kerran, jonka jälkeen sunnuntaista tulee taas puutuneen mitätön.

Loppuillan tuijotan television sinistä hehkua seuranani syyllisyys.

2005-02-04T03:48:00.000-08:00

Illalla alkaa tuuli, joka pakoittaa häntä kiskomaan hupun päähänsä. Minä näen sivuprofiilina vain pienen sievän nenän punaisen hupun sisältä.

Sisällä on lämmintä, kysyn juoko kahvia vai teetä.

Teetä.

Kuin tilauksesta rupeaa satamaan lunta isoina hiutaleina peittäen kadun untuvaiseen kuorrutukseen. Autojen valot häipyvät lumen taa, liikenteen äänet pehmenevät. Katsomme lumisadetta ja hosun teestä liian laimeaa.

Kiipeämme ullakolle katsomaan maisemia, täältä näkee yli Helsingin ja katso suoraan tuohon asuntoon missä nainen ja mies samassa huoneessa puhuvat toisilleen. Hän imitoi ääneen naisen nalkutusta ja minä nauran vapautuneesti, koska en usko hänen koskaan käyttävän sellaista äänensävyä minulle puhuessaan.

Alas portaat, nyt nauramme rapussa naapureiden sukunimille, niistähän voisi tehdä vaikka mitä väännöksiä. Sisällä ei tarvitse kuiskata, mutta kuiskaan silti, jääkö yöksi.

Jää.

2005-01-23T23:34:00.000-08:00

Uskottelen itselleni, että tämä on järkevää.

En minä hullu ole, vaikka välillä olen ollut lähellä menettää viimeisenkin järjenrippeeni. Enkä ole enää edes onneton, päinvastoin elän enemmän kuin vuosiin.

Mutta jos on jotain laittanut alulle, on se vietävä loppuun. Niinhän minä yritin avioliittonikin kanssa, vaikka tiesin jo parista vuodesta, ettei siitä mitään tule.

Vastaanotto sijaitsee keskustatoimiston pienessä huoneessa. Samassa kerroksessa on jonkun konttoritarvikelehden toimitus ja yhdellä miehellä ääni on kuin Jope Ruonansuun parodiahahmolla. Minut noteerataan, mutta katsotaan kohteliaasti hetken päästä muualle.

Hullu mikä hullu.

Huoneesta astuu ulos nainen. Sellainen kaunis Amelie-tyttö. Ei valu kuola suupielestä, olemus on siisti ja moitteeton, ei hinkkaa ovenkahvaa nenäliinalla, ei hihittele yksinään tai näytä mitenkään mielenvikaiselta. Jos tuollainen käy terapiassa, niin kai sitten minäkin.

Terapeutti on yli neljänkymmenen. Ylipainoinen täti pyöreillä emäntämäisillä kasvoillaan. Metallisankaiset silmälasit. Viltti hartioillaan. Maantienvärinen tukka lyhyeksi leikattuna, permanentti tai luonnonkihara, kuka noista tietää. Kättelemme, hän haastattelee minua aluksi, tuijottaa liian pitkään, vaivaannun. Ei kepeää small talkia, ei naurua vitseilleni. Tässä sitä ollaan. Nahkatuoli hikoiluttaa ristiselkääni, uppoan siihen liian syvälle ja kun käännähtelen kuuluu pierun kaltaisia ääniä.

Lattialla on räsymattoja, kaapin alahyllyllä naisten mukavat talvikengät. Kello on selkäni takana, en tiedä onko kulunut vartti vai puolituntinen. Hän antaa minulle kotitehtävän, minun pitää kirjoittaa elämäni pääkohdat jokaiselta elinvuodeltani. Helppo homma, ajattelen. Mieluummin kirjoitan kuin puhun. Tunti päättyy, voin lähteä. Mikä helpotus.

Ulkona päivä on vielä hetkisen kirkas.

2005-01-19T03:13:00.000-08:00

Asematunnelissa kolme teiniä kulkee pikkulaukut keikkuen.

"Vittu tää on hyvä veska, tänne mahtuu siideripullo."

Puhujalla on kasvot kuin nukella, meikkiä niin paljon, ettei ihohuokosista tietoa. Vaalea tukka on säherretty keoksi pään päälle. Kun lauma kulkee ovia kohti, kääntyvät penkillä istuvien somalien päät synkassa.

Rappusia pitkin asematunneliin, sieltä metrolla Kaisaniemeen. Olen aikaisessa.

Ravintolan alakerta on pukumiehiä pullollaan ja siinä baaritiskillä, hätkähdyttävän kauniina puhuu puhelimeensa Nti Oinonen. Hetken päästä istumme ruokailemassa.

Tarjoilija keskeyttelee tarinointiamme kysellen lisäjuomista tai jälkiruokatoiveita. Lopuksi hän vihjailee jo takakireänä keittiön sulkemisesta. Kohta pitää lähteä pois. On jo myöhä.

Mutta hän istuu vastapäätä, täydellisenä. En uskalla katsoa liian pitkään.

Noihin silmiin minä vielä hukun.

2005-01-05T23:22:00.000-08:00

Aamulla on juuri sellainen ilma, kuin hammaslääkäripäivänä.

Siis silloin tenavana, kun piti mennä koulun hammashoitolaan, kulkea poikki pimeän maiseman siinä vieraassa lähiössä, jossa kaikki oli kovin erilaista. Katulamput tuikkivat surkeaa valoaan ja jokaista vastaantulijaa säpsähti.

Eikä suu ollut koskaan riittävän auki.

Tapaan vaimon kahvilassa, puolueettomalla maaperällä. Hän katsoo minua syyttävästi, sormet repivät lautasliinaa.

Yritämme keskustella, yritän selittää. Mitä tahansa sanon, hän ei kuule. Hän esittää samat kysymykset miksi miksi miksi.

Ja minä selitän juurta jaksaen, mitä liki kymmenen vuoden yhdessäololla olen velvoitettu tekemään. Annan hänelle mahdollisuuden puhua. Myönnän virheeni. Juuri kun luulen, että keskustelemme, kysyy hän taas saman kysymyksen.

Lopulta hän luovuttaa, lähtee pois. Katson ikkunasta, kun pimeys nielee hänen mustan takkinsa. Koko naamani on puuduksissa. Ihan kuin ois vedetty viisaudenhampaat pois.

Kaikki yhdellä kertaa.

2004-12-23T03:21:00.000-08:00

Makaan vaahtomuovipatjallani ja taittelen vapaalla kädelläni pussilakanaan ryppykuvioita. Vasenta korvaa kuumottaa, kännykkä on ollut siinä jo toista tuntia. Puhumme välillä toistemme päälle, mutta hetken hiljaisuuskaan ei kiusaannuta.

Huone on jo pimeä, seinistä kattoon liukuu ikkunakuvioita autojen valojen tahdittamina. Oikealta vasemmalle, alhaalta ylös, tanssii valoruudukko.

Hän nauraa heleällä äänellään, puhuu kiusottelevasti. Kehuu minua rohkeaksi, minä kehun häntä älykkääksi. Hän kertoo minulle suhteestaan, mikä ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla, mutta mistä hän selvisi voittajana. Hän puhuu minulle siitä, kuinka nykymaailmassa ihmiset ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä, kuinka joulustakin on tullut suoritusrasti. Hän on matkustellut useana jouluna ulkomailla, nyt matkaa vanhempiensa luokse. Ei aio ottaa mitään stressiä.

Kaikesta mitä hän sanoo, minä teen mielessäni vertauksen. Tiedän ettei pitäisi. Tiedän että on liian aikaista. Oloni on muutenkin paskamainen ja syyllinen. Alle viikko muutosta ja minä jo vehtaan toista naista.

Vaan hänen seurassaan unohdan murheeni. Hän on kaikkea sitä mitä ihmisessä arvostan.

Puhelun päätyttyä on pussilakana täynnä geometrisiä taitoksia.

Näyttää pienoismallimaisemalta.

2004-12-21T05:42:00.000-08:00

Keitän vettä kattilassa. Koska minulla ei ole kahvinkeitintä, opettelen juomaan teetä. Ehkä se on hyvä. Uudistua siis muutenkin. Ettei ainoastaan riko perheidylliä joulun alla muuttamalla pois. Että ottaa terveet elämäntavat, kuten teen juonnin ja ulkoilun.

Minusta tee on aina maistunut ihan tiskivedeltä, mutta nyt huomaan tottuneeni jo tuohon kitkerään veteen. Maustetut teet ovat vähän kuin mehuja ja ne jopa tuoksuvat hyvältä. Suunnittelen, että voisin muullakin tavoin tehdä muutoksia elämääni. Tai ylipäänsä ryhtyä elämään, kun siihen vihdoin on mahdollisuus.

Teen juonti on kyllä ihan vain ajankulua. Neiti Oinoselta tuli tekstiviesti. Että onnea uuteen kotiin ja jos joskus haluan jutella, niin voin soittaa. Laitoin kohteliaan vastauksen takaisin.

Nyt mietin, että voisin sittenkin soittaa. Minä haluaisin tavata hänet. Juon toisen kupillisen teetä. Luen lehteä. Käyn kusella. Keitän lisää vettä. Tuijotan ikkunasta ja mietin, voisinko sittenkin soittaa.

Olen kuin joku nisti pyristelemässä aineista eroon.

2004-12-19T23:01:00.000-08:00

Muuttopäivänä sataa vettä. Suurina pisaroina, surutta piiskaten muutomiesten niskoja. Kantajia ei ole montaa, mutta meno on sitäkin tehokkaampaa. Vaimo osoittaa hienotunteisuutensa pysymällä pois paikalta, lupaan ilmoittaa hänelle kun viimeiset tavarat on viety.

Jätän sängyn sekä ostamiani tuoleja ja keittiönpöydän. Jätän hänelle kaiken, mitä olemme yhdessä ostaneet. En halua riidellä mistään. Minulla on muutama tärkeä huonekalu, perintösellainen, jota en voi jättää. Niiden lähdettyä kotimme näyttää kumman autiolta. Soitan vaimolle autosta . Sanon, että kovin tyhjältä asunto näyttää, vaikken sieltä paljoa vienyt.

Lopuksi särkyy ääneni. Katson ikkunasta ulos. Törmä ajaa, se sanoo jotain lohdullista.

Uusilla kotikulmillani on enemmän katuvaloja ja valokylttejä. Silti näyttää siltä, kuin pimeys nielisi kaiken valon kaikkialta.

Kotonani viritän lampun olohuonemakkariin. Poikien kanssa skoolataan kaljat paremmalle vuodelle. Kundien lähdettyä kaivan stereot esiin ja syötän levylautaselle Egotrippiä. Sävelet kaikuvat seinistä, autojen punainen valovirta kaartaa ahkerana mutkan taa.

Huulten välistä hiipii huokaus.

2004-12-15T05:32:00.000-08:00

Ratikkaan noustessani silmiäni kirveltää. Joku vetää viinaa.

Syyllistä voin tarkkailla takaosasta, parin penkkirivin päässä on miehellä harittava katse eikä vieressä istuva tyttöystävä ole pessyt hiuksiaan varmaan kuukauteen. Muijan jalka on käytävällä ja puolet sen takamuksesta keinahtelee penkin ulkopuolella. Farkut ovat revenneet taskujen kohdalta, alta kirkuvat punaiset verkkarit.

Nainen sanoo jotain miehelle siitä, kuinka tämä voisi olla vähemmän itsekäs. Mies aloittaa impulsiivisen puolustelunsa, kiroaa perkeleesti ja inttää, kuinka "sä et todellakaan tunne mua".

Mimmi hätääntyy, kun armas uhkaa lyödä viruvalgeensa paskaks ikkunaan. Pörröttää miehen (puhtaita) hiuksia ja lähestyy suukon antaakseen.

Sitten ne suutelevat. Humalaisen horjuvaa, mutta intohimoa täynnä olevaa syljenvaihtoa.

Suudelman päätyttyä mies pyyhkäisee suunsa kämmenenselällä ja katsoo ikkunasta ulos, nainen siirtää katseensa vastakkaiseen suuntaan, lipaisee huultansa.

Hänen harittavasta katseestaan löydän jotain voitonriemuista.

2004-12-13T04:59:00.000-08:00

Baari on täpösen täynnä. Pukumiehiä, ylimeikattuja tätejä. Olen ollut täällä ennenkin, mutta joka kerta niin kovassa kännissä, että katson paikkaa kuin uusin silmin. Koska en löydä kaveria ensisilmäyksellä, kysyn vieressä seisovalta, josko paikassa on toinen kerros.

"Ei oo, alakerrassa on vain vessat."

Bongaan neljä kaljupäätä, muttei kukaan niistä ole Peltonen. Tilaan Stellan ja kävelen ruuhkasta pois. Jonkun olkavarsi tönäisee ja olutta roiskuu T-paidalleni. Kiitän kohteliaasti.

Sivupöydässä istuu iso mies, luovin polkuni pöydän ääreen:

"Peltonen perkele, olen puolen tunnin ajan hakenut kaksmetristä kaljupäätä, kuin sä noin pieneks oot mennyt?"

"Nurmela. Mä istun. Se pienentää jopa mua."

"Helvetisti väkeä."

Peltonen virnistää, nykäisee vikkelästi tuolin alleni. Sitten se vakavoituu ja kysyy, miten pärjään.

Pärjäänhän minä, vakuuttelen ja puhumme hetken asioita, joita skandinaavit perusjurottajamiehet eivät yleensä puhu.

Olut maittaa ja muutama drinkkikin, baaria pitää vaihtaa ja ilta venyy pitkäksi. Yöllä soitan humalan innoittamana Nti Oinoselle. Aamulla en muista puhelun yksityiskohtia.

Korjaan, en halua muistaa.

2004-12-09T01:38:00.000-08:00

Töistä tullessani en ole puoliksikaan niin väsynyt kuin aiemmin. Aikani on joutilasta, samalla tunnen paniikkia sen kulumisesta. Ikään kuin tätä vapautta oltaisiin viemässä minulta pian pois.

Teen kävelyretkiä. En sillä tavalla kuin ne lähipuiston hoikat naiset lyhyissä toppatakeissaan ja valkoisissa pipoissaan. En sillä tavalla kädet veuhtoen, ryppy otsassa tai urheilijamaisen voitonriemuisa katse silmissään.

Minä lampsin hitaasti. Hengitän keuhkollisen pimeää räntäistä iltaa ja ihmettelen mihin kaikilla on kiire. Kuljen lahden ympäri kuin dementikkovanhus. Pysähdellen. Seisahtuen rantaan katsomaan, kuinka sorsat huilivat rannalla.

Kun tarkkaan katsoo huomaa, etteivät kaikki naaras- tai urossorsat olekaan samannäköisiä. Ne ovat yksilöitä jokainen.

Miten minä olen voinut aiemmin elää, kun nyt vasta hengitän.

2004-12-07T04:24:00.000-08:00

Törmä palaa reissultaan. Kerron heti löytäneeni kämpän, johon pääsen ehkä jo puolessa välissä tätä kuuta. Ehdottaa että voisin asua vielä sen aikaa hänen nurkissaan.

Kiitän huojentuneena.

Tapaan vuokranantajan pankissa, se on suomenruotsalainen iäkkäämpi nainen, jolla epäaidon mustat hiukset. Kättelemme, kuittaamme vuokratakuut ja toivotamme hyvät joulut.

Heti pankin ulkopuolella soitan ja kerron. Että muutan vuokralle. Etten tiedä onko tämä lopullista. Ettei kaksi viikkoa selvittänyt päätäni, mutta helpotti pahinta ahdistusta. Etten tiedä. Mistään. Mitään.

Ylitän tien ja onnistun väistämään ratikan. Tavaratalon jouluikkuna käsittämättömän rumine tonttuineen kiljuu tulevaa perhejuhlaa.

Tästä joulusta taitaa tulla ikimuistoinen.

2004-11-30T05:32:00.000-08:00

Aamulla matkaan kiireessä konferenssipullalle tuntemattomalla bussilinjalla. Kun autoa ei ole, täytyy luottaa siihen, että bussikuskit tietävät, minne ajaa. Uppoudun lukemaan ilmaislehteä havahtuakseni siihen, etten ole lähelläkään sitä määränpäätä, mihin olin matkalla.

"Ajetaan päättärille vaan. Mä lähden sielt sit kohta takaisin. Ei täällä muita busseja kulje. Mihin sun piti päästä?"

"Ei sen väliks. Olen jo myöhästynyt."

Istahdan takaisin paikalleni ja aloitan puolen tunnin sight seeingin rospuuttokelin harmentamaan teollisuusmaisemaan. Huomaan hetken päästä, ettei edes kauheasti vituta.

Ilmoitan mobiiliteitse, etten tule paikalle. Näprään niskavilloja, katselen maisemia, enkä ajattele mitään.

Ensimmäistä kertaa miesmuistiin, minulla ei ole kiire.

2004-11-26T04:23:00.000-08:00

Odotamme pehmeillä penkeillä tuotepresentaation alkua, kun huomaan Salmen tuijotuksen.

"No mitä?" , ärähdän. Sillä on semmoinen mairea hymyntapainen kasvoillaan, mikä kertoo, että se on saanut päähänsä taas jotain.

"Onks sulla uus auto?"

"Ei. Kuinka niin?"

"No kun oot niin tyytyväisen oloinen. Susta oikein paistaa semmoinen...miten mä nyt sanoisin... no...tyytyväisyys!"

"Kai mä olen nukkunut riittävästi. Saahan sitä olla välillä hyvälläkin tuulella."

"Et kai perkele Nurmela ole saanut palkankorotusta? Jos sä saat, niin munkin tulee saada. Paljonkos sä tienaat muuten nykyään?"

"En ole saanut palkankorotusta. "

Sopivalla hetkellä puhuja astuu korokkeelle ja yleinen pulina lakkaa. Puhuja on paksupohkeinen nainen, joka saarnaa tylsällä äänellään tietoyhteiskunnan uusista tuulista kuin pappi synnistä puolikuuroille mummoille. Kun slide kertoo globaalista tilanteesta, kuuluu vierestä raskas hengitys.

Salmi nukkuu.

2004-11-23T03:07:00.000-08:00

Kadut ovat täynnä valkoista töhnää, kylmä kiristelee kaupunkilaisten kasvoja ja ihmiset näyttävät hämmentyneiltä nietosten keskellä. Minä kävelen lumisateessa, enkä koskaan ole tuntenut näin.

Olen samalla kuollut, samalla enemmän elossa kuin koskaan.

Tuntuu siltä, kuin olisin ollut kiviröykkiön alla vuosia. Nyt kivet on poistettu, mutta painaumat tuntuvat yhä. Suussa sammalta ja multaa.

Menen kauppaan, ostan pikaisen harkinnan jälkeen itselleni villapaidan. En edes tarvitse villapaitaa. Takkini on riittävän lämmin, mutta joku pakottaa minut ostamaan. Jotain. Ja koska villapaita osuu eteeni, suoritan oston ja poistun tyytyväisenä, ikään kuin osoittaisin tällä järjellisyyteni. Että kun kykenen tekemään järkeviä hankintoja, jaksan ostaa jugurttia ja hakea pizzeriasta evästä, olen siten järjissäni.

Että päätökseni on hyvä, vaikka syyllisyyteni raskas taakka. Siitä muistuttaa villapaidan kutittavat resoorit ranteissa.

2004-11-22T05:33:00.000-08:00

Istun autossa hetken, ennen kuin nousen ylös. Näen ikkunasta, että vaimo on kotona.

Pelottaa niin, että oksennan kohta.

Jokainen porras tuntuu korotetulta, reisissä ei ole voimaa. Sydän tykyttää kurkussa.

Mun on tehtävä tämä nyt.

Sanon kai jotain ovella, vaimo istuu sohvalla, televisio mainostaa Elisan laajakaistaa. Istun viereen ja sohvan päälle aseteltu kangas valahtaa selkänojalta. Hän näkee minusta, ettei kaikki ole kunnossa. Nojaan kyynerpäillä polviini kädet suun edessä tärisevät holtittomasti, mutta saan sanottua:

"Mun...on pakko lähteä nyt pois. Ainakin vähäksi aikaa."

Vaimo katsoo järkyttyneenä, kysyy, että hetikö lähdet. On omituisen rauhallinen, menee eteiseen. Kuulen henkarin kolahduksen takin siitä irrotessa ja oven sulkeutuessa meinaan romahtaa.

Pakkaan laukkuuni jotain vaatetta, suihketta kainaloon ja parranajovehkeet.

Autoni avaimet jätän keittiön pöydälle.

2004-11-19T04:35:00.000-08:00

Se alkaa jo aamulla. Ensin ilahdus siitä, että on viikon viimeinen työpäivä, sen jälkeen ahdistus. Saunailta anoppilassa. Ostosreissu lauantaina jättimegaperkeleeseen. Sunnuntai puutuneisuutta ja kinastelua, ahdistusta tulevasta viikosta.

Törmä soitti. Avauduin. Vähän.

"Saatana sä oot Nurmela ihan pullaa."

"Täh?"

"Siinä sä nuriset ja uhoat, kuitenkin löydät ittes tänä iltana anopin saunanlauteilta. Sitten oot sopinut taas seuraavan risusavotan tai vähintään kannat jonkun puolitutun huonekaluja jonnekin."

"Ei kun nyt tää loppuu."

"Niinhän sä sanot."

"Nyt tää loppuu oikeesti. Ainakin vähäks aikaa. Sä oot lähdössä reissuun ja lainaat mulle vähäks aikaa kämppääs. "

Langan toisessa päässä kuuluu kun joku rekan kokoinen ajaa kadulla ohi. Törmä on vielä tovin hiljaa, mutta lopulta tokaisee:

"Okei. Tuutsä hakee avaimet?"

2004-11-08T03:49:00.000-08:00

Aamulla koen herkän hetken kun konttorille kulkiessani edessä oleva sytyttää tupakan. Haistan katsomatta, että mentolsavuke syttyi tulitikulla. Se jääkin ainoaksi havainnokseni. Pidän hetkeä muistoissani kuin aarteena, nykyään kaikki on puuduttavaa massaa ja samaa hämärää harmautta.

En maista.
En kuule.
En näe.
En uneksi.
En tunne.

Radio kertoo auringon nousevan kymmentä yli kahdeksan ja laskevan jo neljän aikoihin.

Se tietää lisää suolaa ahdistussoppaani.

2004-11-02T03:29:00.000-08:00

Kun poikaporukka järjestää bileet, ei juomisista ole pulaa. Äijillä on ikää kuitenkin sen verran, ettei ihan hirmuiseen tahtiin uhmalla vedetä, vaan siemaillaan jopa viiniä makuaistit herkkinä.

Pari tuntia sovitusta myöhässä tulee Törmä paikalle. Sillä on muovikassillinen kiliseviä ja hymystä tulkkaan, että se on jo aika soosissa.

"Otatko viiniä?"

"Ei, kato mä oon ihan olut-linjalla vaan"

Törmä on puolisen vuotta sitten eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästään. Nyt se elää villiä poikamiesvaihetta (tai taisi elää sitä jo parisuhteensa aikana).

"Mitä kuuluu?" Huomaan kysyväni

"No mitä tässä. Töitä helvetisti. Mulla on pakettiauto."

Joo niin on. Mähän näin sen viimeks.

Törmä kertoo tapaamastaan naisesta, siitä miten piti vaan pitää hauskaa ja toinen ottikin homman vakavasti.

"Se soittelee mulle, et koska nähdään, mutten mä halua suunnitella. Mä elän niinku spontaanisti."

Puolen yön maissa Törmä menee tunniksi tupakalle. Puhuu puhelimeen ja sytyttää horjuen uutta röökiä. Mennään lopuksi vielä baariin, jossa Törmä kääntyy puoleeni:

"Hei Nurmela, mul on tietsä nykyään paku."

"Nii."

2004-10-21T05:10:00.000-07:00

Stressi työstä ja olematon vapaa-aika on tehnyt tehtävänsä.

Pääni ympärillä on kiristyspanta. Sitä kiristetään aina pikkasen kerrallaan, kiristyksen aiheuttavat erilaiset taikasanat:

"Älä viitti pysäköidä siihen"

nirsk

"Hoida homma"

nirsk nirsk

"Äiti tulee huomenna kylään" (vaimon suusta)

nirsk nirsk nirsk

"Tässä huollossa ilmeni vähän ylimääräisiä vikoja"

nirsk nirsk nirsk nirsk

"Etkö sä ole tätäkään asiaa vielä hoitanut?"

nirsk nirsk nirsk nirsk nirsk

"Haluamme lisäselvityksen, miksi keikan valmistuminen on kestänyt niin pitkään"

poks.

2004-10-18T05:27:00.000-07:00

Kiljuset ajavat jättiautollaan rapun eteen. Ne eivät tule autosta ulos, odottavat ikkunan alla saapumistamme. Rouva Kiljusen on aika vaikea liikkua, sillä on hirveitä jalkasärkyjä, lonkkiin vihloo ja ihottumat pahenevat. Lääkäri on kehoittanut laihduttamaan, muttei laihdutus onnistu perheessä, jonka jääkaappi on ladattu täyteen majoneesia, meetwursteja, kinkkusiivuja, karjalanpiirakoita, kermajugurtteja, kanaa, lihaa, juustoja, limuja ja kaikkea mahdollista mitä ikinä voi kuvitella napsivan. Oliivejakin siellä on neljää sorttia.

"Vesi on niin helvetin pahaa", rouva Kiljunen kommentoi, kun miehensä ihmettelee, miksi vielä pitää mennä kauppaan. "Äidillä ei oo kun maitoa ja vettä, mä haluan kokista."

Appiukko täyttää vuosia ja sen vuoksi kokoonnumme vasten juhlakalun tahtoa syntymäpäiväillalliselle. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän pottuuntuneita, enkä minä vähiten, mutta sentään peitän sen taidokkaasti.

Anoppi on ovella. Se mittailee taas kaikki mulkoillen läpi. Sillä on kultakorut päällä, jotenkin tulee mustalainen mieleen. Pehmeä vartalo on puettu valkoiseen pitsipaitaan ja johonkin hameentapaiseen ja kaiken päällä on essu. Anopilla on aina essu, koska se aina kokkaa tai siivoaa. Tajuan, etten ole ikinä nähnyt sitä lukemassa tai muuten vaan olemassa hiljaa aloillaan.

Ojennan appiukolle syntymäpäivälahjan, se tykkää kirjasta. Se on juuri noussut työpöytänsä äärestä, jossa sillä on tietokonepasianssi kesken. Appiukolla on mukavaksi kulunut villatakki yllään (hänen valintansa, veikkaan) ja sen alla vastasilitetty paitapusero (hänen vaimonsa valinta, oletan). Huone on Vaimon vanha huone, jossa edelleen jotain kuvia ja tauluja Vaimon jäljiltä. Seinustalla on sänky, jossa istuminenkin mukavaa, mutta appiukko nukkuu välillä päiväuniaan kovalla sohvalla.

Sillä on pumpussa vikaa. Appiukolla. Se ei kovin pitkiä aikoja jaksa olla aktiivisena, kävelyreissutkin lyhentyneet. Anoppi on asiasta ihan hysteerinen, puhuu supattaen kuolemasta, kun Appi on viereisessä huoneessa.

"Kattokaa nyt, eikö se näytäkin väsyneeltä? Oli juonut viinaa naapurin kanssa, tuli sellaisessa kunnossa kotiin, että voi hyvä tavaton! Hyvä ettei kuollu!" Anoppi parahtaa. Epäilen vahvasti, että Appiukko tietää, mikä supatuksen aiheena on.

Antaisi miehen olla.

2004-10-16T07:48:00.000-07:00

Roskapussin vietyäni katson refleksiivisesti erästä ikkunaa. Viikolla siinä vielä näkyi kirkkaat verhot ja viherkasvi ikkunalla. Nyt huoneisto on tyhjä ja valkoiset seinät sinertävät kylminä tyhjyyttään.

Neiti Oinonen on muuttanut.

Se tapahtui kai arkena ja päivällä, koska meidän taloyhtiössämme ei muuttoauton saapumista voi olla huomaamatta. Katu on hiljainen ja jos Vaimo ajaa isänsä auton parkkiin, kommentoi naapuri seuraavana päivänä, että sitä on ostettu uusi auto vai?

Kesäisin parvekkeelle on mahdotonta mennä istumaan, koska Silander tulee heti parvekkeen alle juttelemaan. Se seisoo keskellä asfaltoitua pihaa, puhuu kovalla äänellään vanhaa stadin slangia ja kysyy kaikesta, mitä ollaan viime aikoina hankittu tai hankkimassa. Kun aikoinaan rempattiin kämppää, tuli Silander rapussa vastaan ja kysyi:

"Mitä ne teidän peiliovelliset kaapit makso?"

Seisoin siinä haavi auki ja tajusin että se on nähnyt meidän makkarin kaapit. Ne nähdäkseen pitää mennä vastakkaiselle puolelle tietä. Kokeilin sitä silloin. Vaimo hikeenty kuultuaan ja vaati rullaverhon näkösuojaksi. Vaan mitäpä sitä makkaria peittelemään.

Siellä mitään tapahdu muutenkaan.

2004-10-06T07:29:00.000-07:00

Uuden ohjelman opettelu vaatii kouluttajan paikalle. Nelissäkymmenissä oleva partaheikki suttaa kaaviota fläppitaululle ja kertoo huonoja vitsejä.

Casessa yrityksen nimi on kekseliäästi "Firma", työntekijä Helsingissä "Olli" ja toinen Rovaniemellä "Aslak". Tiedoston sisältöä kuvaa sana "tauhkaa" ja englanninkieliset komennot lausutaan tankeroksi.

"Klikkaa sitä hiiren oikeella, siin tulee sit pörpötiis."

"Ai propertiis?"

"Just. Pörpötiis."

Kun kahdeksantuntinen päivä on kulunut minimaalisilla tauoilla eikä tyyppi osaa vieläkään lopettaa, käy sadannen kerran kuultava "pörpötiis" ohimoihin kun parsinneulalla pistelisi. Tyyppi lopettaa luennoituaan tunnin yliaikaa ja lupaa tulla kertaamaan pyydettäessä.

Eihän pyydetä?

Nuo ominaisuudet kun rupeavat ottamaan aivoon.

2004-10-04T04:30:00.000-07:00

Ilma on monen päivän synkkyyden jälkeen aurinkoinen ja kuulas. Poikien kanssa startataan jo ajoissa merelle ja matkalla käydään katsomassa hylkeitä.

Siellä niitä on. Luodolla kasapäin ja kohta pulahtavat tummalla rasvaruhollaan kirkkaaseen veteen, josta nostavat päätään muutaman metrin päässä ilmaan. Mainioita otuksia.

Matka jatkuu kohti kalavesiä, vene kiihdyttää liki neljäänkymmeneen solmuun, eikä pipo ole viimassa liikaa. Upeat maisemat vilahtavat ohi, nautin vauhdista ja siitä, että kohta heitellään uistinta veteen ja jännätään, josko kala syö.

Ja tämä on pian ohi. Nämä kaverit, tämä lokakuinen valo, hylkeet takana ja hauki veneessä. Näiden parin tunnin onni repii miehen sielua kuin myrskytuuli Haitilla. Sitä varjostaa tietoisuus, että onnen hetki on välähdyksessä ohi, eikä koskaan palaa.

2004-09-29T14:20:00.000-07:00

Sihteeri patistaa porukkaa kahvihuoneeseen. On Toropaisen läksiäiskahvit.

Toropainen on ollut talossa kaksikymmentä vuotta, josta meidän toimipisteessämme vuoden verran. Johto päätti säästää rahaa ja pisti Toropaisen ennenaikaiselle eläkkeelle, neljä vuotta ennen määräaikaa.

Toropaisessa on se jännä piirre, etten ole ikinä kuullut sen sanovan mitään. Käytävällä hän ei tervehdi, korkeintaan mulkoilee, ja töidenkään puolesta ei meillä ole sinänsä mitään juteltavaa.

Nyt olen kahvitilaisuudessa ihan senkin takia, että minulla on mahdollisuus kuulla, minkälaista ääntä tuo mies pitää.

Osaston pomo pitää puheen, kiittelee. Toropainen ei sano mitään. Sihteeri pyytää leikkaamaan kakkua, Toropainen kaapii kinuskeja veitsestä, ei sano mitään vieläkään. Joku on vaivautunut hiljaisuudesta, rupeaa puhumaan syksyn sienisadosta. Vaikenee, kun ei saa vastakaikua.

Juuri kun osastopäällikkö esittää kysymyksensä Toropaisen eläkesuunnitelmista, napsauttaa sihteeri vedenkeittimen päälle ja hillitön porina peittää alleen Toropaisen mystisenä pysyvän äänen.

Lähtiessäni toivotan onnea jatkoon, vastaukseksi saan pään nyökkäyksen.

2004-09-29T01:49:00.000-07:00

Kesken kiireen soi puhelin:

"Korpela moooi. Mulla on teknisiä ongelmia, viittikö selvittää pari hommaa?"

Otan tarvittavat tiedot ylös ja lupaan soittaa viiden minuutin kuluttua. Kun soitan, on numero varattu. Hetken päästä soi taas puhelin:

"Korpela moooi. Ai sä selvitit sen? Mä kerkesin soittaa jo huoltoon, ne korjas sen myös. No hyvä että juttu selvis."

Sen perkeleen hätähousun kädet pitäisi välillä vetää roudarinteipillä kiinni pöytään.

2004-09-28T03:29:00.000-07:00

Työpäivän jälkeen rouskutan pussillisen perunalastuja televisiota tuijottaen. Mikään ei kiinnosta, mikään ei kosketa. Katson uutisia, vaan en kuule kuin selostajan äänen kaikuvan jossain ulkopuolella. Sään kohdalla terästäydyn ja vastaanotan ennusteen siitä, että viikonloppuna olisi selkeämpää.

Väsyttää penteleesti, mutten viitsi nukkua. Vaikka voisin nukkua vuorokauden ympäri, vituttaisi se, että on tullut vain nukuttua. Silti väsyttäisi.

Viikonloppuna nukuin kaksitoista tuntia putkeen. Heräsin ja havahduin parin tunnin päästä tunteeseen, että minua väsyttää taas. Pää on kiviä täynnä, ne kirskuvat toisiaan vasten ikävästi.

Mutta perjantaina ei ennusteen mukaan sada. Silloin lähdetään poikien kanssa kalaan.

2004-09-19T10:38:00.000-07:00

Vaimon kanssa valitsemme valkoiset pehmeät tuolit. Istumme vierekkäin, mutta välissämme on pöytä. Pöydällä on nenäliinapaketti.

Terapeutti istuu ruudullisella nojatuolilla. Sellaisella, mitä myydään tusinoittain Anttilassa. Jalkarahilla tai ilman. Hän on nelissäkymmenissä, päällään rento neule ja puheessa liikaa pehmeyttä.

Oiskohan homo.

Kysymykset ovat yksinkertaisia, mutta silti vaikeita. Mietin oikeaa vastausta liian pitkään. Minun pitäisi osata nämä kuin kertotaulu. Minä olen ollut tämän ihmisen kanssa jo yhdeksän vuotta.

"Mihin sinä hänessä aikoinaan rakastuit?"

Ja mietin sitä sanaa. Rakkaus. Oliko hänessä edes ripaus samaa elinvoimaa kun Oinosessa on? Oliko hänessä mitään silminpistävää? Vai onko tosiasia se, että me olemme yhdessä vain siksi, koska meidät esiteltiin toisillemme?

Silloin tuntui hyvältä seurustella. Käydä leffassa tai laittaa ruokaa. Silloin hän vielä suostui lähtemään kanssani johonkin.

Nyt kaikki on niin hankalaa. Asiat ovat sitten joskus tai katsotaan nyt. Olin varaamassa yhteistä matkaa jouluksi ja tuli se:

"Ei nyt katsotaan sitten ensi vuonna..."

Minä sanoin siihen, että nyt tuli ero.

2004-09-14T04:49:00.000-07:00

Kiipeän tikkaille ja niputan kaapelia arinalle viiden metrin korkeudessa. Alhaalla parin sähköpiuhan vetämiseen on osallistunut viisi duunaria. Työnjohtajiakin on kaksi, vuoron perään pomottelevat.

Kun esimiehistä kumpikaan ei ole näkyvissä alkaa nojailu. Yksi sähkömiehistä tekee työtään, muut iskevät takamuksensa pöytiin.

"Hae teippii."

"En vittu hae."

"Hae ny. Roudarinteippii ja jotain kakspuolista. Nää pöydät pitää kuulemma teipata kiinni toisiinsa."

Käskytetty leikkii nippusiteellään ja tuijottaa ohikulkevien naisten perseitä. Sillä on perusilmeensä päällä, silmät puoliavoinna. Se on nelikymppinen ja sillä on luonnonkihara tukka. Kai sitä naiset pitävät komeana. Läiskii aikansa työkaveriaan nipparilla käsivarteen, sitten luovuttaa ja lähtee teipin hakuun.

Kun saan hommani valmiiksi palaa laahustaen toinen teippirulliensa kanssa vihdoin paikalle. Yksi on saanut rasiat paikoilleen, pari tyyppiä lähti jo kahville. Vanhempi duunari ähisee pöytien kimpussa:

"Ota kiinni pöydästä, siirretään tää pois tieltä."

"En vittu ota."

En jää kuuntelemaan jatkoa.

2004-09-13T04:18:00.000-07:00

Anoppi tunkee jo pimeässä eteisessä vastaan. Siinä on pientä pöytää pitsiliinalla, lamppua, puhelinta (pulssivalintaisella kiekolla), sateenvarjoa ja ties mitä romua, mikä tekee tilan erittäin ahtaaksi. Siinä se eukko seisoo ja tuijottaa, kun horjuen saan kengät jaloistani.

Vaimo on tullut jo edeltä, sain kehiteltyä tekosyitä tullakseni suoraan ruokapöytään.

Anoppi saa suunsa hetken mulkoilunsa jälkeen auki ja kysyy tavanomaisen kysymyksensä: "Mites pojalla töissä?"

Jonain päivänä vielä vastaan sille, ettei mulla ole poikaa.

Pöytiä on kaksi, ne ovat molemmat pieniä ja eri tasolla. Tahroja kauhisteleva valkoinen liina riittää kuitenkin molempien yli ja lihakastike höyryää kattilassa. Anoppi tarjoilee perunoita, tai ei tarjoile, tunkee niitä lautaselle ja jatkaa vaikka toinen mainitsee jo riittävän.

"Poika on ennenkin syönyt neljä perunaa."

Appiukko aloittaa jutustelun bussilakkouhan syistä. Juuri kun olen osallistumassa keskusteluun, puhuu anoppi päälle joutavuuksiaan. Ruokailijoiden ylle laskeutuu hiljaisuus. Kuuluu enää veitsen vinkuna lautasta vasten ja appiukon äänekäs maiskutus.

Jokainen vierailu anoppilassa on kuin groundhog day.

2004-09-08T06:16:00.000-07:00

Aamulla edes syksyn hyytävä kylmyys ei herätä minua, luentosalissa on sentään kahvit ja aamiaiset katettuna.

Kiskon mukillisen, syön leivän ja käärin hihat ylös. Hetken kuluttua se alkaa.

Tuijotan myyntimiestä kuin zombie, tunnen kuinka katseeni vääntyy väsymyksestä kieroon. Nipistän itseäni kämmenselästä, koetan supattaa jotain vierustoverille ja vedän syvään henkeä. Silti hetken päästä sulkeutuvat silmät, havahdun säpsähtäen ja mietin, nukahdinko kunnolla, näkikö joku. Puhuja päästää tauolle.

Lisää juomaa, kuumaa ja kylmää. Jaloittelua. Olen virkeä, olen ihan virkeä, mitä nyt ääni vähän karhea, mikä ilmenee vain jos puhun. Älä siis puhu.

Istuuduttuani ymmärrän ensimmäisen slaidin sisällön, mielessäni herää kysymys, mutta sitten olenkin taas kaikkea muuta kuin hereillä.

Vieruskaveri vilkuilee, huomasiko se, että torkahdin. Se itsekin hieroo silmiään, taitaa olla happi vähissä muillakin. Nipistelen taas kämmenselkiä. Niissä on jo syvät kynsien tekemät painaumat, tunnen kipua, mutten pysy hereillä.

Rupean näppäilemään puhelinta, pidän sitä pöydän alla, ettei esitelmöitsijä näkisi. Katse alas luotuna rupeavat kirjaimet kännykän näytöllä tanssimaan polkkaa. Helvetti.

Seuraavalla tauolla kehitän tekosyyn lähteäkseni pois. Työpöydän ääressä ei enää nukuta.

Mitä helvetin unikaasua ne kokoushuoneisiin ja auditorioihin laittavat?

2004-08-31T03:46:00.000-07:00

Työnkuvien vekslailu jatkuu. Saan kuulla Salmelta, että hänelle tulisi muutama alainen lisää. Näen tyypit aamukahvilla ja kysyn varovasti:

"Mitäs oisitte mieltä, jos saisitte Salmen esimieheksenne?"

"EI VITTU! Älä viitti pelleillä, sitäkö ne nyt meinaa?"

Vedän sanojani takaisin, sanon, etten muka tiedä mitään. Kunhan spekuloin. Porukka rentoutuu hetkeksi, voisilmäpullia nakerretaan tovi hiljaisuudessa, kunnes tiimin pitkäaikaisin puurtaja toteaa murusia siirrellen:

"Jos Salmesta tulee mun pomoni, niin mä irtisanon itseni samantien."

Kahden tunnin päästä asia julkistetaan. En tiedä ketä tässä eniten säälin, Salmea vaiko tulevia alaisia.

2004-08-26T05:11:00.000-07:00

Viileässä kokoushuoneessa on valtava pöytä ja isolle tussitaululle on joku piirtänyt spriitussilla ikuisia kaavioitaan.

Pomo on juuri lausunut julki, että haluaisi minut hoitamaan aluetta, joka on aiemmin ollut Salmen vastuulla. Salmen ääni värisee, silmät ovat kuin tukehtumassa olevalla kultakalalla. Valtava rintakehä nousee ylös ja alas Salmen puuskuttaessa:

”Mitä tämä muuttaa, että Nurmela hoitaa homman? Mitä? Mitä? No sano?”

Pomo ei pääse lauseessaan kolmea sanaa pidemmälle, kun Salmi puhuu päälle. Lopulta salmi ottaa taulutussin ja rupeaa kirjoittamaan epäselvästi kaavioiden päälle listaa.

”Tässä on aika iso homma. Te ette tajuakaan kuinka iso. ”

Listaan tulee erinäisiä työtehtäviä, kun kommentoin jostain, että tuota olen tehnyt nytkin, hyökkää salmi sanoillaan vastaan:

”Et siinä määrin kuin minä. Mulla on kuule semmoisia omia juttuja, joista sä et tiedä mitään.”

”Mikset koskaan kerro niistä?”

”MIKSET SÄ PUHU SUN HOMMISTA?”

”Mistä mä en nyt ole puhunut?”

”NIIN JA MISTÄ MÄ EN OLE PUHUNUT?”

Salmen ääni jylisee, silmät punottavat loukkaantuneena, kuin lapsella jolta vietiin lemmikkihamsteri ja pleikkari samanaikaisesti pois. Se on helvetin vihainen. Minua rupeaa mietityttämään, voisiko Salmi vetää kollegaansa turpaan pomon silmien alla.

Päätän olla hermostumatta, mutta huomaan olevani järkyttynyt Salmen käytöksestä. Arvaamaton. Se kaveri todellakin on arvaamaton. Jos joku asia muuttuu, on se Salmesta niin pelottavaa, ettei hän kykene sitä käsittelemään, vaan menettää kontrollin, huutaa ja raivoaa. Sataviiskytkaks kiloa massaa heiluu edessä, karhuntassunkokoinen kämmenselkä lyö pöytää. Kyllä siinä kovemmallakin jätkällä rupeaa pää painumaan alas.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Salmi kääntää taas kelkkansa:

”Itse asiassa, olisikin helvetin hyvä, jos Nurmela rupeaisi hoitamaan näitä hommia. Tässä on niin paljon työtä, että mä olen helvetin helpottunut päästessäni näistä eroon.”

Hän kääntää myhäilevän päänsä ilkikurisesti minua kohti ja sanoo Pomolle:

”Niin, Nurmelaahan pitää aika lailla kouluttaa tässä asiassa, mutta eiköhän se mun opastuksella selviä.”

Jotenkin minulla on tunne, ettei tästä hyvä seuraa.

2004-08-24T04:21:00.000-07:00

Ikeassa ihmisten tarkkailu on minulle suurta huvia.

Tuossa nuoripari, tyttö koeistuu tuolia, poika silittää pöydän pintaa. Katsovat toisiaan, silmissä hehkua "Otetaaks tää?" "Joo."

Iäkkäämpi pariskunta, vaimo ikuisella dietillä, vaaleat hiukset permanentattu, lakkapilvi tuoksuu kauas. Mies orpona kantaen suurta lastia, nainen keskittyen servettien valitsemiseen.

Äiti ja tytär, kuin samasta muotista, molemmilla vahvat jalat, kaartuva lantio ja ylväs ryhti. Suu tiukkana viivana, tietävät mitä hakevat, eivät paljoa puhu.

Boheeminoloinen pariskunta, naisella uskomattoman iso luonnonkihara tukka, jonka on kesyttänyt muutamalla pinnillä nutturantapaiseksi, ostavat karkeapuista hyllykköä, paljon säilytystilaa. Heillä on varmaan runsaasti kirjoja.

Kaksi naista, säntäilevät tuon tuosta, nauravat lujaa, välillä vakavoituvat keskustelemaan: "Ei suhdetta voi päättää puhelimessa, teidän on tavattava vielä!"

Lastauslaiturille ajaessani naiset pakkaavat tehokkaasti autoaan, hymyilevät ruuhkasta huolimatta. Sovitellessani naulakkoa takakonttiin kuulen vielä naurun kuorruttamana:

"Mutta nyt sulla on ihana keittiönpöytä. Et sä mitään miestä tarvitse!"

2004-08-18T03:39:00.000-07:00

Kostamo ja Kilpelä ovat osaston majakka ja perävaunu. Ne käyvät yhdessä kahvilla ja syömässä, paskallekin tunkisivat varmaan samaan aikaan, jos osastolla olisi enemmän vessoja käytössä. Ulkomaan komennuksilla K&K ottavat ilon irti koko rahalla. Kun soitan tiedustellakseni työasiaa, vastaa Kilpelä nasaalillaan:

"Keukeukeu! Nurmela! Mitä homooo?"

Yritän selittää asiaani, mutta Kilpelä jatkaa:

"Älä jätkä viitti, täs on jo aamujägerit otettu ja halvalla kaljalla jatketaan. Relaa säkin joskus."

Kundit saavat kännäämisestä huolimatta duuninsa tehtyä, mutta paluumatkan juhlinta riistäytyy taas käsistä. Seuraavana päivänä paikalla töihin saapuvat tutisten ja vaisuina Kostamo ja tunnin päästä Kilpelä.

"Vittu kun tulee paha olo kun vetää neljä päivää soppaa."

Lounastauolla juorutaan, että Kilpelä oli sammunut ensin kotipihalleen, mistä Kostamon piti kantaa se sisälle.

"Sama juttu silloin kalareissulla", joku muistelee "Kilpelä veti litratolkulla viinaa ja sammui veneenpohjalle. Ei herännyt korsto, vaikka sade raiskasi naamaa."

Huomenna olisi ilmaisen viinan bileet, jonne kaksikko K&K suuntaa "Kunhan tästä toivutaan".

Mietin parhaillaan hyviä tekosyitä poisjääntiin.

2004-08-12T04:19:00.000-07:00

Salmi on ollut isojen herrojen kanssa palaverissa. Sillä on meneillään projekti, jonka toteuttamiseen voisi ottaa muitakin osaajia, mutta on pitänyt homman tiukasti itsellään.

"Talouspäällikkö vittuili mulle", Salmi ruikuttaa.

"Se loukkas mua todella pahasti. Puhui siihen sävyyn, etten mä ymmärrä näistä asioista. Mä en ole ennenkään tykännyt siitä enkä kyllä tykkää nytkään."

Sanon, että ehkä talouspäällikkö meinasi, että joissain osa-alueissa voisi käyttää lisänä muita asiantuntijoita, mutta Salmi ei ota kuuleviin korviinsa.

"Se on ihan mulkku äijä. Liian älykäs. Helvetin vaarallinen tyyppi tommonen älykkö."

Aiheesta eksytään toisaalle ja havahdun kuuntelemaan, kun Salmi kommentoi:

"Puhuttiin me sunkin työnkuvasta."
"Mitä?"
"No eeeii, kato...eihän sulla mitään muutoksia tule. Mä puhuin kato sun puolesta."

Uskomatonta. Salmi se ottaa krediitin tekemättömästäkin.

2004-08-09T04:45:00.000-07:00

Aamulla Salmi on intoa täynnä. Se on ensimmäisellä työviikollaan pitänyt pekkaset pois ja tehnyt vain puoltoista päivää hommia. Onneksi se on hyvällä tuulella (vatsa on kasvanut taas kesän herkuista, voi jumalauta, että voi ihmisessä olla ihraa!), väistän liiat kysymykset kyselemällä muka kiinnostuneena sen grillijuhlista.

En kerro Salmelle juuri mitään. En viikon paratiisiretkestäni tuliperäiselle saarelle, jossa mezeillalliset kiskoivat nautiskelemaan ja olut oli pehmeää. En keskusteluista vaimon kanssa. En umpikänneistä mökillä enkä appivanhempien talonmaalauksesta.

Kahvitauolla seison nihkeässä paahteessa betonipihalla. Olen melkein jo selviytynyt ensimmäisestä työpäivästä.

Melkein.

2004-07-18T10:49:00.000-07:00

Viikon mökkeilyn jälkeen saan vihdoin suuni auki. Appivanhemmat ovat syventyneet yläkerrassa uutisten katseluun. Istun saunahöyryisenä kuistilla ja vedän keuhkoihini illan kylmää ilmaa. Sanon vaimolle, että minun on aivan pakko lähteä vähäksi aikaa pois, muuten voi tapahtua jotain kamalaa, jotain peruuttamatonta.

Vaimo katsoo minua ensin mykkänä, sitten purkaa vihaansa sähähdellen, hyväksymättä. Saatana, ettei se vieläkään edes yritä kuvitella, miltä tuntuu elää toisten toiveiden mukaan. En anna periksi. Kun sen vihdoin tajuaa, kysyy ensimmäiseksi:

"Mitä mä sanon mun vanhemmilleni?"

Pelastaakseni hänet suuremmalta selittelyltä ja häpeältä kehitän peitetarinan siitä, kuinka joudunkin menemään kesken loman viikoksi töihin. Anoppi nielee tarinan kuin ranskalaisen kermajugurtin, kun jatkan valhetta puhumalla taloudellisisista bonuksista. Anoppi tykkää kovasti näistä rahajutuista ja ryhtyykin supattamaan jälkikasvulleen järkevistä kodinkonehankinnoista, mitä meidän tulisi tehdä.

"Ettette vaan törsää, että ostatte vaikka sen uuden pesukoneen, jos vaikka tarjouksesta löytyisi."

Junamatka kuluu kynsiä pureskellen, mitään ajattelematta. Olen kuin koulusta lintsannut kakara, riemuissani rohkeudestani ja samalla tietäen, että jotain tästäkin seuraa.

Kotona klikkaan pikalähdön ulkomaille, vaikka täällä kelitkin lupaisivat hyvää. Nyt ei kuitenkaan voi jäädä Suomeen.

Kesävarpaita polttelee.

2004-07-07T03:46:00.000-07:00

Minä en ole onnellinen. Totta puhuen, en edes muista, koska viimeksi olen ollut, saati miltä se tuntui.

Herään aamuisin tunteeseen, etten ole nukkunut yhtään. En pidä aamuista. Verho ei pimennä tarpeeksi ja näen kuinka pöly leijailee tunkkaisessa huoneessa. Vieressä nukkuu vaimo, jota en tunne, edessä työpäivä, joka masentaa jo valmiiksi. Ja väsyttää. Jatkuvasti.

Ennen sentään elin lomasta lomaan, elämässä oli odotusta, kun odotin pitkää vapaata. Matkaa. Jotain. Nyt loma ei herätä minussa minkäänlaisia riemun tuntemuksia. Ahdistusta sitäkin enemmän. Anopista, Kiljusista. Täyteenpakatusta autosta, mökinmaalaussavotasta, siitä, ettei saa edes saatana saunoa silloin kun huvittaa.

Surffaan netistä matkoja ja sormea kutittaa. Jos klikkaisin matkan itselleni. Lähtisin pois, jättäisin sen kuuluisan lapun keittiön pöydälle, heittäisin kännykän lentokentällä roskiin. Haistattaisin kaikille pitkät.

Näin en ole onnellinen. Näin ei voi jatkua.

On korkea aika tehdä asialle jotain.

2004-07-05T04:26:00.000-07:00

Sateenvarjon alta kurkkaa tuttu silmäpari. Ilma on harmaa, sateesta raskas, hänellä on musta sateenvarjo, tummat vaatteet ja nuo silmät katsovat kuin siniset ajovalot sumun keskeltä. Pysähdyn juoksultani, kaverit huomaavat minun jääneen:

"Nurmela perkele! Älä nyt sinne sateeseen jää mimmejä vokottelemaan! Me mennään baariin edeltä."

Minun aikani on pysähtynyt. Sade kastelee jo takin alla olevaa paitaa, mutten välitä.

"Naapuri Oinonen, pitkästä aikaa!"

Ja jostain ihmeestä saan päähäni.

"Lähdetkö kaljalle, mä tarjoan."

Haluaisin viedä Oinosen johonkin toiseen paikkaan, mutta se voisi näyttää kavereiden silmissä epäilyttävältä. Esittelen hänet ystävilleni "Meidän naapurina", kuin hän olisi hyväkin tuttu vaimoni kanssa.

Ja kumma kyllä hän viihtyy, minä juon liian monta tuopillista, enkä tajua, mitä baarin telkkarin ruudulla tapahtuu, vaikka olen välillä katsovinani sitä. Ja pikku hiljaa kundit häipyvät, yksi toisensa jälkeen ja katsovat minua hieman huolestuneella ilmeellä, mutten jaksa siitä huolestua, en nyt. Myöhemmin ehkä.

Ja Oinonen juttelee minulle innoissaan, käsittämätöntä, kuinka joku voi säteillä tuollaista elinvoimaa. Ja tulee se hetki, jolloin molemmat ovat aivan hiljaa, tuijottavat ja se pelkuri, joka kääntää ensimmäisenä katseensa olen minä.

Lähdemme yhtä matkaa kotiin, juttu jatkuen, junassa istumme vastakkain polvi melkein polvea koskien. Ja jumalauta tämä matka loppuu kohta ja aivan kuin minulla olisi vain tämä yö selvittää kaikki ajatukseni. Humala rohkaisee sanoihin, sanon jotain, mitä seuraavana aamuna tulen katumaan:

"Mä kaipaan elämääni läheisyyttä."

Oinonen on vähän vaikean näköinen, kai se on vaivaantunut, ensin se hapuilee, että niinhän me kaikki, mutta sitten se katsoo mua kylmemmin ja sanoo:

"Mä tiedän mihin läheisyyden kaipuu johtaa. Kuule siihen, että mies saa orgasmin ja nainen korkeintaan genitaalihiivan."

Loppumatkasta kumpikaan ei sano mitään, rapun ovella Oinonen koskettaa hetken olkapäätäni. Tai sitten se vaan heilauttaa kättään ja horjahdan sitä kohti.

Avaimet löytävät lukkopesän kolmannella yrittämällä. Kai.

2004-06-29T04:46:00.000-07:00

Päivä ilman omaa autoa tekee matkustamisen jännittäväksi. Bussin ikkunasta on aikaa tuijotella maisemia.

Harmi, ettei ole helle.

Viereisen toyolootan kojelaudan päällä on rivi C-kasetteja. Ikkuna on raollaan ja reunan yli roikkuvassa kädessä on filtteriin palanut savuke. Silti viiksekäs lippalakkipää imuttaa vielä sauhuja.

Peilissä on tapojen mukaisesti karvanopat ja kaksi Wunderbaumia. Kasettimankassa on kasetti sisällä ja joku ledi vilkkuu. Jos kuulisin musiikin, se olisi taatusti Popedaa.
Kuskilla on ruudullinen paita, ne on tulleet varmaan jostain Muhokselta työmaakeikalle.

Bussiin astuu nuori punapää kohtuullisen tiukoissa farkuissa. Silmissä on jotain sirkeää, katse viipyilee pitkään.

Seuraavalla pysäkillä joku plingaa nappia viime tingassa ja kuski painaa jarrua yllätyksekkäästi. Liu´un penkiltä kohti etummaista ja lyön polveni peräänantamattomaan metalliosaan. Kipu näkyy kiteinä kun suljen silmät, toivon, ettei polvelle käynyt vanhanlaisesti.

Riittää joukkoliikenne taas vähäksi aikaa.

2004-06-28T03:44:00.000-07:00

Kysyn Salmen mielipidettä työasiassa. Äijä kiskaisee paperin kädestäni ja sanoo:

"Mä hoidan tän."

"Etkä hoida. Mä olen luvannut vastata tolle tyypille. Kysyin vain sun mielipidettäs."

"Ai kylläpäs sitä ollaan kireenä heti jussin jälkeen! Oliko vaimo pyhät suu nurin päin vai mikä miestä nyppii?"

En vastaa mitään. Helvettiäkös sotkeutuu hommiin, joihin kysyn vain neuvoa. Katson Salmea kommentoimatta. Se alkaa höpöttämään työasioista ja samalla heiluttelee puhuessaan polviaan, siten että jalat ovat harallaan, jalkaterät lattiassa. Yhteen auki. Yhteen auki. Yhteen auki. Grilliruoasta turvonnut vatsa hölskyy ees taas. En kuule enää sanoja, näen vain ison ihravatsan valkoisen t-paidan läpi.

Tulee kiire kahviautomaatille.

2004-06-23T03:33:00.000-07:00

Ennen osastopäällikön lomaa on syytä katsella kalvoja ja kokoontua pienryhmiin. Joukko aikuisia istuu ylimitoitetussa tilassa ja tuijottaa pylväitä.

"Tämän mukaan on stressi vähentynyt viime vuodelta. Yhteistyö ja esimiesten kunnioitus on tosin saanut surkeat arvosanat. Niihin meidän tulisikin nyt miettiä yhdessä ratkaisuja."

Talouspäällikkö pyytää jotain slaidia uudestaan. Keskustelee tilastotieteestä ja kommentoi aktiivisena. Mietin, kiinnostaako sitä ihan oikeasti tällainen yleispätevä diibadaaba. Talouspäälliköllä on laatikkorillit, vaalea iho ja pilkistävä päälaki. Sen vino hymy luo epäluotettavan olon ja joskus humalassa se surkutteli, kun vaimo pitää sitä ihan "ryhdittömänä tapauksena". Talouspäällikkö ei osaa kertoa yhtään vitsiä -korjaan "anekdoottia"- niin, että joku muu kun se itse nauraa. Mietin, millaista olisi olla hänen prässihousuissaan. Pelata golffia idioottien kanssa ja istua risteilyllä Salmen vieressä. Elää kiukkuisen naisen kanssa, jonka suu on nurinpäin ja naama rusinana.

Syökö talousjohtaja vain ituja? Juoko se aamukahvinsa jostain typerästä mukista, jossa on joku it-alan vitsi? Muistaako se lapsensa syntymäpäivät? Koska se on viimeksi saanut? Vaatiiko se vaimoaan lajittelemaan sukatkin värien mukaan? Onko sitä kiusattu koulussa? Käykö se...

"Nurmela, onko sulla tähän asiaan lisättävää?"

"Öh tuota..."

2004-06-17T04:31:00.000-07:00

Salmi näyttää entistä lihavammalta. Kun hän istahtaa tuoliin, kuuluu risahdus ja sadattelua.

"Voi perkele! Housut repes taskun kohdalta! Joku on menny säätään mun tuolini käsinojia kapeammalle."

"No en minä ainakaan."

"Varmana on säädetty. Eihän tähän väliin perse mahdu! Kuka on mennyt koskemaan mun tuoliini?"

Korpela tuijottaa Salmea mykkänä, se ei varmaan edes osaisi säätää käsinojia. Jatkan papereiden tutkimista kommentoimatta.

"Kai mä sitten olen lihonnut. Nää on jo toiset samettihousut kun repeävät taskun kohdalta."

Salmi kaivelee käsinojansäätöä jostain tulolin alta ja ähisee. Kun se saa vihdoin tuolin mitoilleen, alkaa työrauha.

Hiljaisuutta katkoo ajoittain ääneen mutiseva Salmi ja narahteleva toimiston tuoli.

Käsinojat säädetty maksimileveydelle.

Valtakunnassa kaikki hyvin.

2004-06-16T06:34:00.000-07:00

Aamukahvin ääressä Salmi puhuu kuuluvalla äänellä stressistä.

Siitä, kuinka välillä on niin kiire, että sydämestä ottaa ja henkeä ahdistaa. Kuinka aina lomalle lähtiessä on ensimmäisen viikon sairaana. Meinaan paljastaa ääneen, ettei Salmella ole kiire. Että se piilottelee pöytälaatikossaan keikkoja, jos joku kysyy siltä työjonosta. Että se sanoo asiakkaalle toimitusajaksi viikon, vaikka homma hoituisi seuraavassa päivässä. Salmi jatkaa:

"Mä olen nykyään ratkaissut asian niin, etten ota mitään hommia vikalle työviikolle."

Joku mainitsee, ettei se ihan niin vain käy, että töissä tarvitsee kuitenkin tehdä hommansa. Salmi ei ole kuulevinaan, vaan kumartuu lähemmäs ja puhuu nyt kuulijoilleen hiljempaa:

"Mä en suostu palavereihin lomaa edeltävällä viikolla. Puhelimen siirrän vastaajaan viimeistään torstaina ja meileihin laitan autoreplyn jo alkuviikosta. Perjantaina käyn kahvilla ja katon ikkunasta ulos!"

Kun Salmelta kysytään, kuka hänen hommiaan hoitaa, virnuilee hän ovelasti ja paukauttaa minua voimalla harteille.

"Nurmela tietenkin! Nuoret jatksaa painaa, kun me vanhat otetaan rennosti!"

Salmen nauru raikaa, mutta kuulijakunta katsoo hiljaisena. Kun Salmi poistuu pöydästä, ilmaisevat muut osanottonsa.

Turha vielä. Tuokaa sitten kukkia haudalle.

2004-06-14T04:46:00.000-07:00

Videotykki heijastaa matsia, edessä on tuoppi viileää juomaa. Kaveriporukka on vuosien takaa tuttua, kaikilla elämäntilanne enemmän tai vähemmän ahdistava. Työkiireitä, avioeroja, kasvavia vyötärömittoja.

Kännäyksessä on uhmaa, Peltonen puhuu vain kirosanoin ja minä selitän tavoistani poiketen taktiikkaa Portugalin osalta ja jotain uskomatonta skeidaa siitä, miten pojat pitäisi psyykata kotikentän matsiin.

Lämpö nousee kattoon, fiilis kuin ulkomailla, naisiakin näkyy muutama. Niillä on tiukat futisaiheiset paidat päällään, eivätkä ne väistä katseita.

Suurin osa katseista on suunnattu screenille.

Matsin jälkeen jatkamaan toiseen paikkaan, jonka sisustuksesta ei jää mitään mieleen. Liian myöhäisellä junalla kotiin, asemalla pakko kurottaa laiturin yli ja heittää liika juoma raiteille. Käsi painaa takinlievettä kohti vatsaa, ettei tuotetta roisku vaatteile ja pää työntyy pitkälle eteen, jotta kengät säästyvät.

Sentään on aikuinen mies oppinut oksentamaan.

2004-06-11T04:23:00.000-07:00

Korpela ei osaa olla hiljaa. Se vaivaantuu ilman small talkia. Minä kiusaannun siitä, kun Korpela kysyy aina samat asiat. Kun aikoinaan ensimmäisiä kertoja tapasimme, kerroin Korpelalle silloin harrastavani lenkkeilyä. Joskus keväällä taas paljastin autonvaihtosuunnitelmat. Korpela aloittaa aamulla aina ensimmäisellä kysymyksellä:

"Nooo...jokos oot löytänyt auton?"

Sen jälkeen käydään samat autokeskustelut. Aina. Seuraavalla hiljaisella hetkellä Korpela aloittaa:

"Olitkos eilen juoksemassa?" Johon minä: "Ei, kun polven hajottua puoli vuotta sitten, en ole sittemmin juossut."

"Jaajaa.", Korpela vastaa ja tuijottaa ohi.

Salmi sen sijaan haluaa aina kysellä henkilökohtaisia. Että miten avioliitto voi ja joko ois perheenlisäystä suunnitteilla. Tai muuttoa isompaan kämppään. Udellessaan Salmi kääntää tuolinsa kohti ja lyö kätensä ylileveille reisilleen. Paitapusero on vatsasta piukeena, jostain välistä näkyy pätkä karvaista valkoista kuoppaihoa. Kysymystä ei voi ohittaa mutinalla.

Kysyisivät jotain muuta. Kysyisivät vaikka jostain tv-ohjelmasta, Eu-vaaleista, tai siitä, mistä löytää halvimman mäyräkoiran. Tai parasta olisi, jos eivät kyselisi mitään.

Soitan kaverille:

"Nurmela perkele! Mitä kuuluu?"

"Pahaa kiitos. Läheks kaljalle?"

2004-06-09T04:32:00.000-07:00

Saan sähköpostia jossa asiakas kirjoittaa:

"Soitin asiasta Salmelle, jolla oli kova kiire joten pyysi ottamaan yhteyttä sinuun."

Luen viestin ja totean, että se on Salmen heiniä. Klikkaan "forward"-kenttää, kirjoitan vastaanottajaksi Salmen ja kommentoin kuten hänkin kommentoisi minulle:

"Sun homma."

Laitan kädet niskan taa, nojaan tuolissani taaksepäin. Minä teen juuri niin kuin haluan ja se tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen askel otettu.

2004-06-07T05:20:00.000-07:00

Kesä näyttää tässä vaiheessa kylmältä ja pistää miettimään, mitä se on lomalla. Hivutan kotiin lomafirmojen esitteitä ja koetan puhua vaimoani matkalle.

-Mentäis vaikka kaupunkilomalle!

-Ja juostais jossain yliruuhkautuneiden nähtävyyksien luona ottamassa kaks kuvaa. Mitä lomaa se ois?

-No jos joku sellainen perus aurinkoloma? Ajattele, vaikka Kreikka?

-Vois olla...mut ei nyt ehdi suunnitella kunnolla, jos ensi vuonna?

-Mä haluan lähteä nyt jonnekin.

-Mä haluan mökille. Suomen kesä on parasta mitä mä tiedän.

-Ollaan oltu siellä joka saatanan kesä. Joka kerta pitää raahata rekkalastillinen tavaraa, mitä sun äitis saattaa tarvita siellä joskus. Siellä on lättänää maata ja yllätysvierailuja. Ei siellä voi ottaa mitenkään rennosti, saatana jäkitetään vaan.

-Mä luulin, että sä viihdyt siellä!

-Olen ennenkin sanonut, että rajansa kaikella. Pitääkö siellä koko loma viettää? Eikö voitaisi edes viikko olla muualla?

Vaimo ei sano mitään. Tuijottaa loukkaantuneena lehteään mitään kuitenkaan lukematta. Nyt sille on turha yrittää puhua, sanoin ihan liikaa, mitä ajattelin.

Ajatus kesälomasta painaa ahdistavana. Se on peukalonkokoinen piste keskellä otsalohkoa ja jomottaa tylpästi. Siihen ei auta enää olutkaan.

Tekisi mieli lähteä jonnekin. Pakoon. Jotain.

2004-06-01T05:44:00.000-07:00

Kiljuset asuvat ahdasta kaksiotaan lihavan koiran ja teini-ikäisen lapsen kanssa. Rouva Kiljunen on vaimoni sisko, heissä ikäeroa on viitisentoista vuotta ja kokoeroa joku seiskyt kiloa.

Isä Kiljunen ajaa taxia ja tottelee vaimoaan. Mökillä hakkaa halot, kantaa vedet ja hakee tietynlaista rahkapullaa vaimolleen. Poika Kiljunen vihaa vanhempiaan, ei kykene edes muutaman sanan small talkiin. Jos poju ei kiroilisi, epäilisin että hän on mykkä.

Ilman vittusaatanaa kundi olisikin mykkä.

Mamma Kiljunen rakastaa vaaleanpunaista. Kiljusten vessa ja makuuhuone ovat vaaleanpunaiset, olohuoneessa on vaaleanpunainen matto ja jotain tuolejakin taitaa olla äklöllä värillä verhoiltuna. Hempeiden asioiden lisäksi Mamma Kiljunen rakastaa koiraansa. Se on hänelle "Pupu" ja "Vaavi" vaikka onkin täysikasvuinen susikoira. Hauveliaan mamma ruokkii haarukalla, eikä osaa komentaa koiraansa pätkääkään.

Miestänsä ja poikaansa sen sijaan Mamma Kiljunen kouluttaa huutamalla sellaisella äänenvoimakkuudella, jota hinaajakin kadehtisi. Eikä Mamma Kiljunen rajoita kiljumistaan yleisillä paikoilla, varsinkin jättimarketin lihatiskillä palaute raikaa.

Anoppi lähetti Mamma Kiljuselle puutarhakalusteiden yhteydessä neljä säkillistä vaatteita. Neljä. Kaikki vaatteet on haalittu kirpputorilta tai naapureilta. Mamma Kiljunen nosti desibelitason kattoon ja parjasi äitiään.

Silloin ymmärsin, mikä meitä yhdistää.

2004-05-31T02:22:00.000-07:00

Varhain aamulla pilkon puita äitimuorini pihalla, kun Vaimo soittaa ja pyytää äitinsä avuksi.

"Pitäisi kuljettaa puutarhakalusteet Kiljusille."

"Miks just nyt?"

"No kun isä menee huomenna sinne leikkaukseen."

"Miten leikkaus ja puutarhakalusteet kuuluvat toisiinsa?"

"Hölmö. Isä ei pääse niitä viemään, kun se ei voi enää rehkiä. Äidillä on siivousvimma, kun se jännittää sitä isän leikkausta. Ajat nyt tänne. Ei mene kauaa."

"Eikö meidän pitänyt mennä jonnekin helvetin kissanristiäisiinkin?"

"Joojoo, sen jälkeen kun olet hakenut ne kalusteet."

Oma äitini ehdottaa, että samalla kuskaisin anopilleni jotain puskantaimia, mitä lie. Auton takakontti on suojamuovista huolimatta hiekkaa täynnä. Kiroillessani sotkua, puhelin väreilee saapunutta viestiä Salmelta:

"SUN PITÄÄ OLLA TÖISSÄ JO ENNEN SEITSEMÄÄ KORPELA ON KIPEÄ JA MULLA AUTON HUOLTO. SIELLÄ SAATTAA OLLA MIEHIÄ AAMUSTA OVEN TAKANA."

Kiertäessäni auton toiselle puolelle, huomaan asfaltilla muurahaisten ympäröimän toukan. Se pyristelee hitaasti eteenpäin. Mustia ahkeria vipeltäjiä tulee joka suunnalta ja niiden terävät leuat napsivat säälimättä lihavan monijalkaisen kylkiä.

Tiedän täsmälleen, miltä toukasta tuntuu.

2004-05-27T02:35:00.000-07:00

Kaartaessani kotipihaan näen vieraan audin tyhjäkäynnillä tukkimassa ajoväylää. Juuri kun olen hermostumassa, nousee Neiti Oinonen pelkääjän puolelta ulos.

Hän kumartuu autoon sanoakseen jotain ja väläyttää säteilevän hymynsä.

Audin peruuttaessa näen kuskin.

Nuori. Vaalea. Ruskettunut. Aurinkolasit rennosti otsalla.

Tietenkin.

2004-05-25T02:59:00.000-07:00

Aamupäivällä puhelin soi.

"Sitä minä vaan, että koskas tää mun pöytäpuhelimeni saadaan kuntoon? Laitoin siitä muutosta tilauksen jo reilu viikko sitten."

"Kyllä se on tehty. Eikö toimi?"

"No kun siitä kuuluu runksutusta. Nytkin joudun soittamaan kännykästä."

"Runksutusta?"

"Niin. Kun nostan luurin, niin linja runksuttaa."

"No mitäs se sun puhelimes näyttö sanoo?"

"Siinä lukee kutsunsiirto ja mun kännykän numero."

"Koitas painaa kutsunsiirto-nappia...ja nosta sitten hetken päästä luuri."

"Nyt ei kuulu runksutusta!"

"Joo, sulla oli jäänyt se suora siirto kännykkään päälle ja siten se linja antoi jatkuvaa äänimerkkiä siirron vuoksi."

"Niin kyllä tällä on koko ajan voinut soittaa, mutta tää ei soinut."

"Ei tietenkään soinut, kun sinulla oli suora siirto kännykkään aktivoituna."

"Ai jaa...no kyllä tämä sitten toimiikin, kiitos vaan."

Ellen tätäkin hemmoa tietäisi, epäilisin kyseessä olevan pilasoiton. Jos toimisin atk-tuessa, olisivat ranteeni luultavasti jo vuotaneet kuiviin.

2004-05-24T03:27:00.000-07:00

Sukujuhlat ovat uuvuttavia. Naiset vaahtoavat tekopirteällä äänellään, mitä kukkaa pitää mihinkin penkkiin tökätä ja kuka meni naimisiin ja kuka sai lapsen. Tilanteen sietää kuitenkin, koska oma suku on kaikessa kauheudessaan tuttu. Tietää tasan tarkkaan kuka juo häissä liikaa viinaa, kuka komentaa jyrkimmin riehaantuneita kakaroita ja ketkä lähtevät ensimmäisinä kotiin.

Vaimon sukujuhlat ovat kuitenkin painajaismaisia. En ymmärrä, miten yhteen sukuun voi mahtua niin monta imbesilliä.

Suuri osa porukasta on vanhaa. Niiden elämä on jossain Apu-lehden ja tekstiteeveen välissä. Ne juovat pannujauhatuskahvia kahdella sokeripalalla ja kärsivät korkeasta verenpaineesta.

Yleinen keskustelunaihe on se, kuka kylän henkilöistä on viimeksi kuollut.

Anoppi istuu viereeni, enkä keksi tekosyytä pakenemiseen. Juttelen appiukon kanssa, hän on kuuluu niihin harvoihin fiksuihin tässä perheessä. Appiukon mielenkiintoisen jutun keskeyttää kuitenkin anoppi kuiskaamalla puoleeni.

"Huomaatkos poika, kun lattia täällä kiiltää!"

"Mmmhh.."

"Minä autoin siskoani vahaamaan, kun sillä on nivelsärkyjä."

"No sepä hyvä, että autoit."

Käännän vihjeeksi selkäni anopille ja jatkan keskustelua appiukon kanssa. Anoppi ei jätä minua rauhaan.

"Maistoitko pullaa? Minä leivoin tän. Sisko sanoi, ettei parempaa pullaa olekaan. Otatko?"

"Kiitos, nyt ei jaksa yhtään enempää."

"Meinasivat tilata kaupasta kakkuja. Tulee niin kalliiksi. Minä sanoin,etteivät tilaa, että teen pullat ja marjapiirakat. Kauheaa tuhlausta nykyaikana. Miettikää nyt tekin tytön kanssa, mitä ostatte. Ei kuule meilläkään olisi mökkiä tai asuntoa, jos oltaisiin mielin määrin osteltu kaikkea turhaa. Vai mitä isä?"

Appiukko katsoo vaimoaan ilmeellä, joka kertoo yli kolmestakymmenestä pitkästä vuodesta yhteiseloa. Hänen ei tarvitse vastata. On yhdentekevää, mitä hän vastaa.

Anopilla kun ei ole tapana kuunnella muiden vastauksia.

2004-05-18T04:37:00.000-07:00

Kiinteistön gsm-tukiasemia, toistimia ja antenneja kartoitetaan. Ensin täytyy selvittää, mikä hissi vie ylös asti. Sopivatko avaimet oveen ja jos ei, keneltä löytyy oikeat tiirikat. Kun ilmastointitilaan vihdoin pääsee, on koneiden pauhu vakuuttava. Sitten pitäisi putkien lomasta navigoida vielä ulko-ovelle. Reitit ovat ahtaita, tänne Salmi jäisi jumiin.

Metallisia ovia on runsaasti ja kylmän kahvan kääntöön liittyy aina pientä jännitystä. Avautuuko. Jos avautuu, löytyykö päivänpaiste vaiko joku kohiseva toinen todellisuus. Ulos mennessään huolehtii palikan oven väliin. Katolla tuulee aina ja pehmoinen kattohuopa arveluttaa askelten alla. Toiselle tasolle kiivetessä ei hirvitä, mutta ihan ylhäällä reunan yli kurkistaessa tuntuu kylmältä vatsassa.

Ja huomaa miettivänsä, että jos nyt horjahtaisin tai hyppäisin.

Joka kerta.

2004-05-17T04:40:00.000-07:00

Oinonen avaa ovensa ja sillä on päällään sellainen vaaleansininen t-paita, joka käy yksiin sinisten silmien kanssa. Se on selvästi ruskettunut ja täynnä energiaa, niin kuin aina.

Kyykistyn ja avaan kannen. Hiltin paljastuessa Oinonen istahtaa nopeasti viereen:

"Joo...ihan hyvä jos mun ei tarvitse koskea tohon helvetinkoneeseen."

Hymyilen ja hetkeen en käännä katsetta pois. Hän on siinä raikkaana, valkoiset hampaat hymyä hehkuen ja taustalla hurisee jääkaappi.

Kun porakone laulaa, näen syrjäsilmällä, kuinka hän seisoo kädet puuskassa ja tarkkailee. Meteli on hirveä, mutta Oinonen ei peitä korviaan, tyytyy vain nostamaan hiukan olkapäitään.

Kahvin ääressä hän kertoo matkasuunnitelmistaan. Kuuntelen lumottuna, kunnes hän kysyy:

"Mitens teidän matkasuunnitelmat, aiotteko lähiaikoina reissata?"

"Ei me aiota", vastaan. Ja jostain syystä toistan:

"Ei me aiota."

2004-05-14T02:54:00.000-07:00

Jos aikoo riidellä puolisonsa kanssa, ei kannata tehdä sitä illalla. Nukkumaan ei pääse ajoissa ja uni on levotonta ja pahan makuista.

Koko päivän on väsyttänyt. Tuntuu kuin silmät olisivat hiekkaa täynnä, jokainen räpäytys on kuin nostaisi saapasta metrisestä hangesta.

Puolelta päivin tulee tekstiviesti Oinoselta:

"Tarvitsisin porakonetta lainaksi. Ja kenties käyttöopastustakin;). Onnistuuko viikonloppuna jossain vaiheessa?"

Vastaan lyhyesti ja ytimekkäästi: "Onnistuu."

Päätän lähteä ajoissa kotiin, jos vaikka nukkuisi päiväunet ennen anoppihelvettiä. Kierrän mutkan varaston kautta ja otan työpaikan porakoneen lainaksi. Hilt on järeä vehe ja pitää semmoista meteliä, ettei naisväki uskalla sitä käyttää.

Tunnen itseni rikolliseksi.

2004-05-12T04:10:00.000-07:00

On muutama keskustelualue, johon ei Salmen seurassa pitäisi koskaan eksyä: Henkilökohtaiset asiat, raha-asiat, seksi, politiikka, uskonto, sekä autokaupat.

Tiedä, johtuiko se hyvästä lounaasta, auringonpaisteesta tai Salmen siedettävästä olemuksesta, menin möläyttämään harkinneeni auton vaihtoa. Olin sopinut iltapäiväksi ajan erään peltilehmän koeajoon ja Salmi yritti tunkea mukaan:

"Kuule mä oon tehnyt autokauppaa niin paljon, että saan puhuttua sulle kitkarenkaat kaupan päälle ja vaikka mitä!"

Keksin mitä erikoisempia syitä. Niitä tuli sarjassa. Lopuksi lupasin ottaa Salmen mukaan seuraavalla kerralla, että nyt vasta kiertelisin. Lupasin lykätä kauppaa. Puhuin tapojeni vastaisesti nopeasti ja paljon, mutta se oli ainoa keino rauhoittaa Salmi.

Salmi tyytyi vain toteamaan, että katsotaan millainen iltapäivästä tulee, kenties hän ehtisi mukaan.

Kun olin parkkipaikalla autoni luona, näin Salmen kulkevan pihan poikki. Hän ei katsonut minuun. Vielä. Kaivoin avaimia kuumeisesti taskun pohjalta ja mutisin ääneen:

"Vitun vaappu, älä tule tänne!"

Kun istuuduin autoon turvaan, näin syrjäsilmällä talonmiehen, joka ilmeestään päätellen oli kuullut mutinani. Kun en muutakaan ensi hätään keksinyt, avasin ikkunan ja kommentoin:

"Amppareita. Ne osaa olla äkäisiä ja isoja tähän aikaan vuodesta."

2004-05-11T03:51:00.000-07:00

Hetken helle hurmasi helsinkiläiset. Lämpömittarin digitaalinäyttö esitteli omituista kymmenlukua, hulmuavat hameet paljastivat valkoista reittä ja terassiväen olkapäät hehkuivat päivän jälkeen punaisena.

Töissä hiljeni sähköpostivirta.

Ihan kuin kaikki olisivat kadonneet kesälomille. Kuin kaikki olisivat lopettaneet työnteon.

Yhden ihmisen ansiosta sähköposti plingaa kuitenkin merkiksi, että yhteydet pelaavat. Herra Salmi naapurihuoneesta se siellä viestejään naputtaa. Salmi ei kestä toimettomuutta. Ei sinänsä, että Salmi haluaisi kauheasti töitä tehdä, mutta jos puhelin ei soi tai posti kulje, alkaa Salmi epäillä, että jotain on vialla, että jotain sellaista on meneillään, missä hänen kuuluisi olla mukana. Eikä kukaan herroista saa kuvitella, että Salmi olisi toimeton. Siksi hän siirtää kiireisen oloisena viestejään minulle.

Asiakas pyytää jotain muutosta. Salmi kuittaa asiakkaalle viestin "OK, hoidetaan homma." Sen jälkeen Salmi siirtää keikan minulle. Tekstinä: "Hoidatko?"

Kyllähän minä hoidan. Mitä nyt vähän laiskuus on ottanut minusta yliotteen, mutta sentään en siirrä vähäisiä töitäni muille.

2004-05-10T02:18:00.000-07:00

Hyvä ilma on kannustanut porukkaa taloyhtiön talkoisiin. Muutama uusi asukki ja vanhat aktiiviset ovat paikalla. Kun muille vasta jaetaan haravat ja hanskat, on Mannermaa touhunut jo omiaan aikansa. Kukaan ei keksi kysyä, mitä hän tekee ja muutama naisihminen menee avuksi.

Kun tunteja on kulunut pari kappaletta kuljemme ohi hiekkalaatikon, jossa Mannermaa lapioi muutaman uupuneen näköisen avustajan kanssa hiekkalaatikon sisältöä jätesäkkeihin. En voi olla kysymättä:

"Mitä te teette?"

"Lapioidaan hiekkaa."

"Niin?"

"No kun tämä hiekkalaatikko on luultavasti kissanpissassa ja nyt kun meillä on pari lastakin taloyhtiössä, jotka laatikkoa käyttäisivät. Saadaan uutta hiekkaa ens viikolla tilalle."

"Joojoo, mutta miksi te sitä hiekkaa jätesäkkeihin lapioitte?"

"Koska se täytyy kuljettaa pois. Nämä säkit nostetaan kottikärryihin, jahka ne vapautuvat."

"Kukas niitä täysiä jätesäkkejä nostaa?! Nehän painavat aivan hemmetisti!"

Kun kottikärryt vapautuvat, ei löydy voimamiestä, joka liikuttaisi viittäkymmentä litraa hiekkaa. Mannermaa rikkoo sanatta lapionkärjellä jätesäkin ja alkaa lappoa hiekkaa kottikärryihin.

Näin se pääsi tekemään yhden lapiointihomman taas kahteen kertaan.

2004-05-06T02:57:00.000-07:00

Taluttaessani pyörääni kellariin huomaan tutun maastopyörän. Neiti Oinosen juomapullo nojaa telineessään ja tarakalle on unohtunut kollegepaita. Olen yksin. Lähestyn puseroa.

Kumarran, pidän kädet selän takana, kuin jotain arkeologista haurasta aarretta lähestyen. Kun tuoksu virtaa sieraimistani sisään, saa se vatsassa aikaan kihelmöintiä. Mikä tuoksu! En pysty erittelemään siitä mitään, jotain raikasta, jotain naisellista.

Olenko huumaantunut hänestä vai hänen tuoksustaan, jota en aiemmin ole tiedostanut? Jos näkisin hänet aina vain matkan päästä, muotoutuisiko hän minulle merkityksettömäksi?

Havahdun ajatuksista kun kadulla joku starttaa menopelinsä. Minä, aikuinen mies, nuuhkimassa puseroa. Perverssiä. Jos joku olisi tullut, mitä ihmettä olisin selittänyt?

Silti on pakko nuuhkaista.

Vielä kerran.

2004-05-05T03:57:00.000-07:00

Törmään Salmeen ulko-ovella. On matkalla terveydenhoitajalle.

"Pitäis mennä sokerimittaukseen, muttei ne voikaan mitata. Meen pyytämään uuden ajan."

"Aijaa."

"Joo, kun pitäisi olla kakstoist tuntii syömättä ennen kokeita. Ja enhän mä saanut viime yönä nukuttua. Menin sitten jääkaapille."

Salmella on kova riski sairastua aikuisiän diabetekseen ja sydäntauteihin. Hän tietää riskit ja puhuu usein laihduttamisesta. Ehdotan varovasti:

"Mitä jos jättäisit aamupalalihapiirakan väliin? Tai ostaisit kahviosta vaikka leivän tai hedelmän sen sijaan?"

"Enhän mä voi! Kato kun mä olen vartavasten pyytänyt kahvion henkilökuntaa tilaamaan mulle erikoislihapiirakan."

"Onko niissäkin jotain allergisoivaa?"

"Eeeei...mutta kun Fazerin lihapiirakka on niin paljon parempaa ja ne tilaa sitä ihan mua varten!"

"No mitä jos söisit vaan vähän vähemmän kuin tavallisesti?"

"Mulle tulee tosi heikko olo jos mä en syö. Eikä tää mun paino kuule syömisestä johdu. Mähän olin kerran semmoisessa laihdutustutkimuksessakin ja ne oli ihan ymmällään mun kanssa, kun en laihtunut. Mulla on aineenvaihdunnallinen sairaus ja sama on valitettavasti periytynyt mun lapsiin."

Hänen itsensä kohdalla kyse on siis sairaudesta. Kun osaston assistentti lähtee kokouksesta, kumartuu Salmi puoleeni:

"Onko se lihonut lisää? Kauheeta kun fiksu ja kaunis nainen on päästänyt ittensä tohon kuntoon!"

Antakaa apinalle peili.

2004-05-04T04:40:00.000-07:00

Joskus sanat eivät riitä.

Joskus ihmiset ovat vain niin tyhmiä, että yksinkertaisimmatkaan ohjeet eivät auta. Ennen sentään selitettiin asiat perusteellisesti.

2004-05-03T03:37:00.000-07:00

Olen juuri kulkemassa pihan poikki, kun naapurin poika tulee paikalle. On siellä muitakin tenavia, mutta tämä yksi on kovaäänisin. Ikävuosia sillä kuulemma on vasta neljä, mutta rökittää isompiaan minkä kerkeää. Siinä missä muut lapset keskittyvät hetkeksi kaivamaan kuoppaa tai kyhäämään neppisrataa, tämä ei pysy viittä sekuntia kauempaa aloillaan.

Sillä on helvetin kova ääni. Kun vien sanomalehtiä vihreään laatikkoon, juoksee penska perään.

"MITÄ SÄ TEET!"

"Älä kuule viitti huutaa...vien näitä lehtiä."

"SE ON MUN PAPERRINKERRÄYSLAATIKKO. MUN! ÄITI SANOI NIIN!"

"Ei kuule ole. Se on ihan taloyhtiön laatikko."

"MUN!MIHIN SÄ MEET?"

"Kauppaan."

"MÄ TUUN MUKAAN!"

"Et tule. Mitä äitiskin sanois, jos yhtäkkiä kuule vaan lähtisit."

"EIKÄ! MÄ TULEN!"

Kun saan pikkuhirviön karkoitettua kannoiltani mietin, kuinka voin inhota viatonta ihmislasta näin paljon. Se on vasta neljän. Ihan lapsi. Sen sisko on kuulemma vaikeasti vammainen. Vanhemmat pitää tytärtä viikon hoitokodissa ja viikon kotona. Poika on tainnut jäädä huomiotta. Muuttuisiko sen käytös, jos rupeisin sille isoveljeksi?

Ja saisin tenavasta kenties pahemman riesan? Ei kiitos.

2004-04-30T03:21:00.000-07:00

Salmi istuu koko komeudellaan tuolissaan kun vien listauksia sen pöydälle.

Lantio on työnnettynä eteen, jalat harottavat kaukana, leuka rinnassa kiinni. Kun koputan, Salmi säpsähtää hereille, katsoo väsyneenä, teeskentelee vain räpäyttäneensä silmiään ja sanoo:

"Hoihaisitsä sen yhen homman. Mul on hauhea allerhiahohtaus. Nenäonteloo hirvelee ja on hosi huono olo."

"No mee kotiin potemaan. Voihan sen tehdä maanantainakin, ei tolla niin kiire ole."

"No josset voi, niin kai mun pihää vielä jäädä höihin."

"Älä viitti. Painu himaas potemaan, vietä hyvä vappu ja jatketaan maanantaina. "

"No joo. Samoin. Mä hosin varmaan nuhun hoho viihonlohun."

Sama taisi tapahtua pääsiäisenä, viime jouluna ja vappuna. Salmen sairastumiset osuvat juuri ennen pyhiä. Joko se stressaa niin, että saa taudin juuri ennen pyhiä tai viikonloppua, tai sitten se kehittää itselleen jonkun jutun, jotta pääsee ajoissa pois.

Ihan sama. Pystyn hoitamaan hommat itsekin, mutta tuo hoo-kirjaimia hösöttävä kamelinpaskanaama voisi hieman ryhdistäytyä. Vihaan sen marttyyriasennetta, koska jos joku muu on sairaana, ei sympatiapisteitä heru.

2004-04-28T22:22:00.000-07:00

Iltapäivällä seison avoimen jääkaapin edessä, miettimässä mitä haluan vai viitsinkö haluta mitään vai jätänkö kokonaan syömättä. Kun olen kurkottamassa nakkipakettia, näen ikkunasta tutun hahmon. Ovi sulkeutuu lennosta, kyykistyn kärpän nopeudella alas, nakkipaketti käsissäni.

Kun anoppi on kyseessä, olen vikkelämpi kuin koskaan.

Hiivin keittiön lattiaa pitkin kauemmas. Kulman takaa kurkistan ja näen kuinka anoppi kuikuilee ikkunamme suuntaan. Vaimo on jossain tyttöjen illassa, joten voin hyvin teeskennellä, etten minäkään ole kotona.

Rapun ovi aukeaa. Hiljennän nopeasti television. Kuulen askeleet portaista ja sydämeni lyönnit.

Ovikello soi.

Täällä ei ole ketään, mene pois. Sinulla ei ole kuitenkaan mitään järkevää sanottavaa. "Piipahtaisit" vain kahvilla ja tekisit samalla pikaisen tupatarkastuksen. Illemmalla raportoisit tyttärellesi puhelimessa, mitä täytyy siivota ja kyselisit missä se ostamasi kulho on.

Hiljaisuuden jälkeen aukeaa postiluukku ja paperi putoaa eteiseen. Rapun oven kolahdus saa minut lopulta liikkeelle ja menen lukemaan anopin viestiä. Se on kirjoitettu kauppalistan toiselle puolelle harakanvarpailla:

Hei!
Kävin ohikulkiessa. Olin kaupoissa ja kirpputorilla. Maisa kävi tänään.
Oli aika tylsä ja ikävä, Reinolla on kuumetta. Tulkaa saunaan tein munkkeja ja simaa.
Siivotkaa kaapit ja pyyhkikää hyllyt nytkun on hyvää aikaa tehdäkevätsiivousta ja voi tuulettaa!

Luettuani tekstin revin sen pieniksi paloiksi ja piilotan silput roskakoriin. Vaimo ärtyisi siitä turhaan.

Illalla hän ihmettelee, miksi nakkipaketti on olohuoneen kaiuttimen päällä.

En osaa vastata mitään.

2004-04-28T05:02:00.000-07:00

Harmaa päivä.

Kävelen konttorin käytävillä ja näen punaista. Kirjaimellisesti. Kolmet punaiset housut mukavilla säärillä kävelevät vastaan. Kaksi punaista paitaa juttelee avoimen oven luona. Tässä tasapaksussa arjessa ne pomppaavat räikeinä vasten kasvoja.

Ja hyvin istuvia farkkuja. Kumarteluita ja kurkotuksia. Mielummin näkee niitä kuin katsoo tuota pelottavan pölyistä maisemaa, jossa mikään ei näytä liikkuvan tai muuttuvan.

Mitä jos maailma jää tuollaiseksi?
Mitäköhän Neiti Oinoselle kuuluu?
Onkohan netissä hyviä avoimia työpaikkoja?

2004-04-27T03:06:00.000-07:00

Salmen kanssa jutellaan aamukahvilla työasioista. Korpela istuu mykkänä vieressä, tuijottaen tapansa mukaan kahvikuppiinsa.
"Siellä kuutoskerroksessa oli kai sitten sama vika?"
"Joo, vaikuttaisi siltä, että piuhat olivat menneet oikariin."
"Toivotaan nyt ettei vaan ole korttivika."

Puhumme viitisen minuuttia muista projekteista. Jostain mitättömästä hommasta, jonka voisimme tehdä "yhdessä".

"Ei sieltä tartte purkaa kun kuusi linjaa. Eihän siinä ole työtä kolmelle miehelle..."
"Joojoo mut pääsee ajoissa vapun viettoon!"
"Justjust. Tuhotaanko ne liittymät samantien vai voiko ne odottaa maanantaille?"

Yhtäkkiä korpela nostaa katseensa mukista:

"Mutta jos ne onkin oikarissa?"

Katsomme Salmen kanssa toisiimme, kestää hetken ennen kuin oivallamme mistä mies puhuu. Korpela on taas viisi minuuttia jutusta jäljessä. Tällaisina hetkinä tunnen, että minulla ja Salmella on jotain jaettavaa.

Onneksi se hetki on ohikiitävä.

2004-04-26T03:44:00.000-07:00

Taloyhtiön kovin touhutäti on Mannermaa. Hän ei ostarilla tai rapussa juuri morjensta, vilkaisee pikaisesti ja henkäisee tervehdyksensä sisäänpäin. Nakuttelee talvet rapunedustoilta jäätä pipo korvillaan ja kesät kitkee rikkaruohoja lippalakki päässään.

En ole koskaan nähnyt Mannermaan hiuksia.

Hän on uuttera ja kokee asuintalomme ympäristön ylläpidon elämäntehtäväkseen. Kaikki hänen vapaa-aikansa kuluu huoltomieshommiin, vaikkei hänelle edes makseta siitä palkkaa.

Minulle on ihan sama, nyhtääkö joku rikkaruohoja tai hakataanko talven jään alta asfaltti esiin. Maijalalle se on kuitenkin tärkeää, eikä hän ymmärrä, mikseivät muut osallistu. Kun parkkeeraan auton näen, kuinka Maijala nostaa leukaansa nähdäkseen silmille valuneen piponsa alta. Astuessani ulos hän katsoo suoraan ja syyllistävästi.

Pihatalkoissa Mannermaa ei odota käskynjakoa vaan aloittaa tuntia ennen sovittua aikaa. Uudet asukkaat menevät tietämättömyyttään Mannermaan avuksi, eivät pääse pitämään kunnolla taukoja ja kiroavat talkoot alimpaan helvettiin.

Kohta on pihatalkoiden aika. Suunnittelin naapurin kanssa urakkaa. Voisimme lakata puutarhakalusteet, jottei tarvitsisi olla Mannermaan kanssa tekemisissä.

2004-04-23T04:32:00.000-07:00

Aah, perjantai.

Voisi syödä hyvin kotona ja vuokrata leffan.

Tai mennä ulos syömään ja leffaan.

Kenties pyöräillä katsomaan tuttavien talonrakennusta (ja nauttia pari olutta siinä ihmetellessä)

Ehkä sittenkin lukea kirjaa ja istua ilta-auringossa.

Todellisuudessa menemme anopille saunaan. Niin kuin melkein joka helvetin perjantai.

"Ne on vanhoja ihmisiä!" Vaimo sanoi ja jatkoi:

"Ei se vaadi meiltä kauheasti, ne on yksinäisiä ja voivat kuolla koska vaan."

Sitä odotellessa. Sitä odotellessa.