<$BlogRSDURL$>

Monday, October 24, 2005

Puhun puhelimeen kylmässä illassa. Olkapäässä tuntuu kiristystä, sormenpääni viimasta jäykistyneet, kipu kertoo, että pitäisi reagoida kylmään.

En voi kuitenkaan lopettaa puhelua.

Hänen äänensä on käheä flunssan jäljiltä, naurussa seksikäs sointi. Jutut nokkelia ja hauskoja, ja hänessä on jotain rennolla tavalla ilmenevää sivistyneisyyttä. Hän osaa venäläisiä juomalauluja, valmistaa hyvää ruokaa ja on matkustanut Kiinaan junalla.

Mikä nainen!

Ja kun puhelu lähentelee loppuaan, sovimme seuraavan tapaamisen. Hän tulee ensi viikolla minun luokseni tarkastamaan, onko kirjahyllyssäni ne opukset, joita siellä väitän olevan. Sydän takoo hieman kovemmin, unohdan palelevat sormeni. Käsi heiluu hetken viimassa, ennen kuin älyän sujauttaa sen taskuni lämpimään.

Hetken päästä puhelin murisee viestiä, hymyilen jo valmiiksi kaivaessani sen uudestaan esiin, mutta näytöllä näkyykin lähettäjänä entisen vaimoni nimi ja sen alla viesti: "Mitä kuuluu? Sulla on huomenna synttärit, kai saan olla eka onnittelija?"

Hetkessä hyvä mieleni on tiessään. Joku on survaissut kylmän keilapallon rintalastani alle. Näpytän vastaukseksi mitäänsanomattoman: "Kiitos hyvää. Onnitteluista myös kiitos." Poistan häneltä saapuneen viestin kuin torakan tiskipöydältä ja tuhoan samalla lähettämäni, kuin hänen läsnäolonsa olisi hetkellisesti saastuttanut puhelimeni. Vaihdan samalla hänen nimensä kännykästäni, koska samanalkuisia on muitakin ja näen hänen nimensä siksi lähes päivittäin, enkä halua ajatella häntä.

En halua ajatella häntä enää. En jaksa.

Kiihdytän askeliani, perkeleen kylmä, perkeleen talvi, perkeleen perkele.

Puhelin soi. Näytössä lukee:
"Hullu Lehmä soittaa"

Jätän vastaamatta.

Sunday, October 16, 2005

Syystuuli viestii pakkasesta. Se pakottaa minut nostamaan hartiani ylös, jotta viima ei pääse takinaukosta sisään. Tosimieshän ei kaulaliinaa käytä.

Kävelen Mantan patsasta kohden, Espan hiekka tuntuu normaalia äänekkäämmältä. Näen ihmisiä, kasvoja, mutta unohdan ne heti kohdattuani. Olen valmistautunut löytämään tietyt kasvot, jotka olen aiemmin nähnyt vain tietokoneeni näytöllä.

Jo matkan päästä hän hymyilee tervehdykseksi ja minä helpotukseksi, hän näyttää paremmalta kuin kuvassa.

-Nurmela oletan?

Hän sanoo sen päätään kallistaen, flirttaillen. Voi helvetti.

-Jep. Ei tarvittu neilikoita

Mietin, pitääkö hän minua liian vanhana.

Kahvilassa juomme molemmat teetä. Kahvikiintiöni (seitsemän kuppia) on jo tältä päivältä täytetty, joten vatsani huokaisee helpotuksesta kun ohitan mustan pannullisen. Olen jännittynyt, ehkä hänkin, mutta tunnelma ei ole kiusaantunut, se on utelias. Minun on helppo kysyä, olla suora:

-Ootko ennen ollut nettitreffeillä?
-No jotain kertoja joo.
-Mä olen aina ajatellut, että ne jotka hakevat seuraa netistä, ovat jotenkin...
-...friikkejä?
-Just. Friikkejä. Tai muuten vaan kamalia. Mutta sä et kyllä vaikuta mitenkään kamalalta.
-No et säkään.

Hänen sokeria vispaava lusikkansa pysähtyy hetkeksi. Kuppi nousee huulille ja hän katsoo minua edelleen. Käännän katseeni kadulle, missä tuuli pyörittää vaahteran lehtiä ja ihmiset kiirehtivät askeliaan keltaiset muovikassit keikkuen.

Puhumme vielä tunnin, sitten hänen on mentävä, mutta sovitaan, että soitellaan.

Soitellaan.

Niin ankealta kuin tuo fraasi kuulostaakin, hänen sanoessaan siinä on vahva lupaus.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter