<$BlogRSDURL$>

Tuesday, April 26, 2005

Neiti Oinonen tilaa teetä. Tiskillä on jos jonkinlaista purkkia, hän tilaa jotain vaikeasti lausuttavaa. Maksaessani huomaan käteni tärisevän.

Jännitän ahtaita kierreportaita kavutessani, noinkohan tarjotin putoaa käsistäni. Ylhäällä on trendinuoria, naisia supattamassa kumartuneena toisiaan kohden. Ikkunan vieressä vapaa paikka kahdelle.

Hän puhuu nopeasti, kertoo mitä kaikkea kuuluu töihin ja harrastuksiin. Olemuksensa on pirteä ja iloinen, hän on kauniimpi kuin muistin. Kauniinpi kuin ottamissani kuvissa, mitä en ole uskaltanut viikkoihin katsoa. Mutta täriseekö nyt vuorostaan hänen hymynsä?

Juon kahviani kommentoiden harvakseltaan, hänhän tätä tapaamista ehdotti. Minussa eli hetki sitten vielä toivo, mutta nyt näen hänessä jotain tuttua. Se vetää mieleni matalaksi.

Hänellä on syyllinen olo. Siksi olemme tänään tässä.

Syyllisyys sanoi minulle ensimmäistä kertaa käsipäivää oikein tiukalla puristusotteella sinä päivänä, kun päätin lähteä yksin kesälomalle. Siitä asti se on ollut säännöllinen ystäväni. Kaikkia tekosiani on seurannut syyllinen olo siitä, miten kohtelen muita.

Kahvi on kitkerää, jäähtynyttä. Helvetisti ne tästäkin kupillisesta osasivat laskuttaa. Päätän helpottaa Oinosen hermostuneisuutta kysymällä suoraan:

"Mitäs meidän jutussa oikein tapahtui?"

Hänen nopeat kätensä pysähtyvät, silmät katsovat suoraan. Juuri kun niistä on tavoittamassa jotain, kääntyy katse turvaan.

Sokerinmuruset järjestyvät kasaksi pöydällä. Sitten hän aloittaa.

"Sä kerran sanoit mulle yhden jutun, mitä en voi unohtaa."

Katson häntä mykkänä, ihmetellen.

"Sanoit, ettet koskaan ole rakastanut ketään, et edes vaimoasi"

Sanan "vaimoasi" hän kuiskaa sivuilleen vilkuillen. Nojaudun taaksepäin, puolustelen:

"Mutta sua mä rakastan. Edelleen."

"Et rakasta. Et oikeasti. Mä olin vain joku hullaannus. Joku välivaihe sun elämässäsi. Ennen pitkää sä olisit jättänyt mutkin. Kato nyt itseäs. Et sinä pysty sitoutumaan. Ikuinen pikkupoika."

En tiedä onko hän surullinen vai ivallinen. Sen tiedän, että minun olisi ollut parempi jättää tulematta, koska avaan suuni:

"Että sä sitten jätit mut ensin. Sori kun en tajunnut pelin henkeä."

Hän hieroo otsaansa niin, että siihen tulee punaiset läiskät. Puhuu siitä, miten haluaa miehen joka tahtoo olla hänen kanssaan tässä ja tulevaisuudessa. Haluaa miehen, jonka tunteisiin voi luottaa. Että hän sisimmässään tietää, että sellainen mies on jossain. Sellainen, joka arvostaisi häntä riittävästi.

Olen kuin olisin saanut iskun kakkosnelosesta kallooni. En ymmärrä mitään. Ensin tämä nainen jättää minut, koska häntä rupesi "ahdistamaan" suhteessamme. Että se on hän joka ei kykene parisuhteeseen. Ja nyt lataa minulle aivan jotain muuta.

"Mä en kuule nyt ymmärrä mistään mitään" , totean väsyneenä ja katson kun elähtäneen näköinen nainen kiiruhtaa korkokengissään nelosen ratikkaan. Sillä on mustat vaatteet ja vaalea hattaratukka. Sen pää nykii hassusti.

Oiskohan aineissa tai jotain.

Monday, April 18, 2005

Olen tehnyt niin paljon kävelylenkkejä, että nyt saa riittää. Olen kävellyt keskustan eliittialueet, meren rannat etelässä, metsäpolut pohjoisessa.

Ajatellut niin, että päätä kivistää.

Vaihtelun vuoksi kaivan fillarin naftaliinista ja polkaisen Peltosen luo pihatalkoisiin. Matka on pidempi kuin muistin, paidan selkämys kastuu hetkessä.

Valitsen reitiksi junaradan vierustan, ettei tarvitse liiemmin mutkitella. Tiet on asfaltoitu, matkanteko viitoitettu. Vielä seitsemän kilometriä, saamari.

Matkantekoa hidastavat tutut lähiöt. Tuossa asema oli ennen kuin se siirrettiin sata metriä toiseen suuntaan. Vanhan aseman ohi kuljettiin koulumatkat ja alikulku tuntui pitkältä.

Nyt se on mitättömän pieni.

Liittymä on juuri niin kolossaalinen kuin muistinkin, siinä se pilaa edelleen maisemaa. Sillalta näkee kuitenkin vanhan koulurakennuksen, kuuskytluvun laatikon. Sen taakse on ilmestynyt joku ihme rakennelma. Kuplahalli, tai joku sellainen. Ihan kuin joku ufo olisi laskeutunut. Sen vieressä mäki, josta tultiin alas ja lujaa. Kaulaliina pisteli leukaa, räkä valui nenästä ja mummon neuloma pipo kutitteli hikistä otsaa.

Lasken, kuinka monta vuotta siitä on. Ahdistun.

Loppumatka sujuu nopeammin, pyörä hurisee tyytyväisyyttään sileää asfalttia vasten. Peltonen on pihalla kiviröykkiön vieressä nöyrän näköisenä:

"Katos kiviä. Pihalle olis tarkoitus tulla satakolkyt neliöö..."

Wednesday, April 06, 2005

"Tätä ei tiedä monikaan." , appiukko jatkaa.

Ja sitten hän kertoo. Siitä miten asiat olivat menneet kun Vaimon sisko oli pikkutyttö, vasta neljän vanha. Kuinka Appiukko oli tapaillut toista naista ja tämä oli tullut raskaaksi. Synnyttänyt pojan. Ja kuinka Anopille oli lopulta kerrottava, elatusmaksut maksettava.

Ja silloin hän päätti jäädä ja olihan se hyvä, muuten ei olisi Vaimo saanut alkuaan. Mutta helvettiä hänen elämänsä siitä lähtien oli.

"Pelkkää helvettiä. Petin yhden. Petin toisen. Nyt kaikki tulee kuitenkin ilmi."

En osaa sanoa mitään. Vaimolla on veli, jonka olemassaolosta tämä ei tiedä vielä mitään. Kiltti ja hiljainen Appiukko on käynyt vieraissa. Anoppi on pitänyt kulissia yllä, teeskennellyt heidän onneaan. Appiukko jonka kaikki olettivat kuolevan sydänkohtaukseen, kuoleekin nyt kurkkusyöpään.

Olen vaiti.

"Sulla on Nurmela sikäli hyvä, kun ei ole lapsia. Voit tehdä ihan minkä ratkaisun vaan. Satutat korkeintaan vaan yhtä."

Juttelemme vielä tovin. Rohkaisen häntä kertomaan asiasta tyttärilleen. Hän näyttää kovin väsyneeltä, vierustoveri yskii ikävän kuuloisesti. Lopuksi kai kättelen. Sanon hyvästit. Ehkä. Hetken päästä en enää muista.

Sen kuitenkin huomaan, että ulkona äänet kuulostavat metallisilta.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter