<$BlogRSDURL$>

Wednesday, February 23, 2005

Tapaamme päivällä. Illalla hän ei ehdi, enkä suostu lykkäämään tätä.

Ilma on täydellinen, pakkasta ja auringonpaistetta. Minä haistan pakokaasun ja kirkkaus saa silmäni kirvelemään. Liian paljastava on talvipäivän aurinko.

Siinä hän vihdoin on. Kauniina, kuten aina. Kävelemme hetken, hän pahoittelee, että on pitänyt minua piinassa.

"Piti selvittää ajatuksia."

"Nii."

"Mua rupesi ahdistamaan."

"Edettiinkö me liian nopeasti?"

"Ei se sitä ollut. Tuntui vaan omituinen ahdistus. Samanlainen kun mun edellisen poikaystävän kanssa. Ehkä mä en ole vieläkään valmis parisuhteeseen."

Se iskee kuin kylmä vasara vatsanpohjaan. Tästä ei ole paluuta. Tämä on nyt loppu. Kysyn vielä, onko sillä vaikutusta, kun eropaperit lähtivät vasta muutama viikko sitten. Kun kaikki on siltä osin vielä kesken.

"Ei. Kyllä mä suhun luotan. Tiedäthän."

Hän katsoo kauas silmissään kyynelpinta, kuin lasia. Helmi pyörähtää poskelle katseen laskiessa alas ja katoaa siitä. Nostamatta leukaansa, koskemalla kättäni hän vielä jatkaa:

"On kyllä epäreilua, että saan sut ja sitten en pystykään tähän. Elämä on epäreilua."

Huomaan lohduttavani häntä puristamalla kättä tiukempaan ja toistan myötäillen:

"Elämä on epäreilua."

Halaamme hyvästiksi, hän nyyhkii olkaani vasten. Minä puristan naamaani rusinaksi ja pidätän hengitystäni.

Töissä Salmi kävelee vastaan: "Ootko poika kipeänä, näytät ihan kalpeelta!"

"Joo. Oksettaa. Lähden kotiin."

Friday, February 18, 2005

Tarkistelen kännykkää vähän väliä, jos häneltä olisi tullut viesti. Tarkistan vastatut puhelut, jos hän on vaikka yrittänyt soittaa ja olen vahingossa katkaissut puhelun.

Mitä helvettiä hänen mielessään nyt liikkuu? Miten tunnelma voi muuttua sadasosasekunnissa onnellisen hekumallisesta ahdistukseksi? Voiko hän heittää pyyhkeen kehään, ennen kuin mitään on edes varsinaisesti alkanut? Aistin jotain kai aiemmin, vai aistinko? Voiko tässä sittenkin käydä hyvin?

En kykene syömään. Kaikki ruoka kuvottaa. En pysty lukemaan, keskittyminen harhailee.

Kauanko hän pitää minua piinassa? Koska hän kertoo totuuden?

Mikään ei ole niin kamalaa kuin epätietoisuus.

Wednesday, February 16, 2005

Hän on ollut kiireinen ja etäinen jo muutaman päivän. Puheluihini ei ole vastattu. Tekstaan viestin kysyen onhan kaikki kunnossa.

Sitten se lopulta tulee. Viesti. Häneltä.

"Olen tosi pahoillani. Jotenkin tää juttu nyt ahdistaa. Tarvitsen aikaa miettiä. En halua loukata sua."

Jätän työkeikan kesken, sulkeudun hetkeksi tilaan, jossa kukaan tuskinpa tulee käymään, jossa tukiasema puskee lämpöään, palanut pöly haisee ja puretut krossilangat ovat myttyinä pahvilaatikossa. Lysähdän lattialle istumaan, koetan rauhoittaa mieleni. Tuijotan kelloni metalliranneketta. Se heijastaa himmeästi valoa, naarmut kulkevat pitkinä sivalluksina osasten poikki. Hopeinen metalli on läheltä valkoista, mustaa ja harmaata,

Hän aikoo jättää minut.

Casio. Luen kellon rannekkeesta.

Hänellä on joku toinen.

Casio. Napsutan lukkoa auki ja kiinni. Käteni on jääkylmä.

Hän ei halua minua.

Casio. Tämä olikin liian hyvää ollakseen minun elämääni.

Friday, February 11, 2005

Palaveria ennen näen Salmen käytävällä. Tohottaa taas siihen malliin puhevikaisena, että arvelen hänen olevan tömäkässä stressitilassa.

"Mennään Nyyssösen kauhha, mä vien sille papereiha"

Nyyssönen ei ole paikalla ja Salmi ottaa tehtäväkseen selvittää, missä rouva on.

"Tuoli on ihan lämmin. Se on just menny." Salmin käsi painaa korkeaselkäisen toimistotuolin istuinosaa ja minun silmäni laajenevat sen tosiasian edessä, että Salmi leikkii neiti etsivää.

"No mennään kabinettiin, se meni taatusti edeltä", kommentoin.

"Tie vaikka ois kuule unohhanu tärheän palaverin. Talouspäällihhöhin tulos ja kaikki..." Salmen mustat renkaat silmien ympärillä syvenevät ja ääni narisee, se on odottanut tätä palaveria pitkään.

Kabinetissa ovat kaikki paikalla, Nyyssönenkin. Se on nelikymppinen ylikiltti rouvashenkilö, jonka niskaan Salmi nakittaa kaikki mahdolliset työt. Nyt Salmella on lisäideoita, Nyyssösen hymy on arka ja alistuva. Salmi istahtaa viereeni.

Hän aloittaa puhumisen, kun on saanut voileivän eteensä ja kahvia kuppiinsa:

"Hervehuloa vaan kaikille, ehenkin Talouspäällikölle. Ollaan hosi tyyhyväisiä, ehhä sä olet tänään häällä. Me voihais nyt alkuun esitellä itsemme, jos vaikka johu ei tunne johain."

Talouspäällikkö naurahtaa ja sanoo rauhallisen miellyttävällä äänellään:

"No jätetääs Salmi toi virallinen asenne väliin ja kyllähän mä teidät jo tunnenkin, olen ollut talossakin sen neljätoista vuotta."

Salmi rupeaa syömään vaitonaisesti sämpyläänsä. Kun sämpylät on syöty, on hedelmämaljan viinirypäleiden vuoro. Kivet rouskuvat eikä mussutus katkea kesken sanomisen. Yritän nojata kauemmas, yritän peittää Salmen puoleisen korvan.

Mässyn mässyn.

Wednesday, February 09, 2005

Soitan baarista Oinoselle puolen yön aikaan, hän ei ole vielä nukkumassa, mutta rapussa näen väsyneet silmät.

Pyydän anteeksi myöhäistä ajankohtaa, hän hymyilee, pörröttää hiuksiani. Hänellä on ollut pitkä päivä, toinen sellainen tiedossa huomenna. En halua valvottaa.

"Ei se mitään."

Herätessäni suussa maistuu makea piimä, hän on jo ylhäällä, hämärässä ihailen selän kaarta.

Lähden nopeasti, täytyy hakea kotoa puhdas paita. Hän jää teemuki kädessään eteiseen, hymyilee kuin pakotettuna.

Hävettää.

Kerron terapeutille pikaisesti menneisyydestäni. Kerron muutamin sanoin anopista, vaimosta, Salmesta, Kiljusista. Myönnän olleeni kyvytön puolustautumaan tuollaisten ihmisten edessä. Syytä siihen en keksi.

Terapeutti kyselee hankalia, ei ollenkaan niitä kysymyksiä mitä odotan. Huomaan selitteleväni helvetisti ja samalla tarkkailevani.

Jos valehtelen, näkeekö hän sen aiemmin kuin minä edes tiedän valehtelevani?

Jossain vaiheessa huomaan kertovani jotain tarinaa hieman innokkaammin. Terapeutin silmät rupeavat lupsahtelemaan ja näyttää siltä, että hänen on todella vaikea pysytellä hereillä.

Elämäni taitaa olla todella puisevaa kuultavaa, kun se ajaa jopa ammattiauttajan uneen.

Monday, February 07, 2005

Keskipäivällä harmaa maisemakaan ei osaa lannistaa tutulla tavallaan. Poikkeamme kiinalaiseen ravintolaan ja jätän kolmasosan syömättä. Jäänsiniset silmät johtavat mieleni toisenlaiseen ruokahaluun.

Autojen lingotessa loskaa väistää vesisuihkua tuttu hahmo. Käännän pääni kärpän nopeudella syrjään, ja väistän entisen naapurini katseen.

Pysäkillä tiemme eroavat. Ote irtoaa kädestä, hän vilkaisee taakseen vielä kerran, jonka jälkeen sunnuntaista tulee taas puutuneen mitätön.

Loppuillan tuijotan television sinistä hehkua seuranani syyllisyys.

Friday, February 04, 2005

Illalla alkaa tuuli, joka pakoittaa häntä kiskomaan hupun päähänsä. Minä näen sivuprofiilina vain pienen sievän nenän punaisen hupun sisältä.

Sisällä on lämmintä, kysyn juoko kahvia vai teetä.

Teetä.

Kuin tilauksesta rupeaa satamaan lunta isoina hiutaleina peittäen kadun untuvaiseen kuorrutukseen. Autojen valot häipyvät lumen taa, liikenteen äänet pehmenevät. Katsomme lumisadetta ja hosun teestä liian laimeaa.

Kiipeämme ullakolle katsomaan maisemia, täältä näkee yli Helsingin ja katso suoraan tuohon asuntoon missä nainen ja mies samassa huoneessa puhuvat toisilleen. Hän imitoi ääneen naisen nalkutusta ja minä nauran vapautuneesti, koska en usko hänen koskaan käyttävän sellaista äänensävyä minulle puhuessaan.

Alas portaat, nyt nauramme rapussa naapureiden sukunimille, niistähän voisi tehdä vaikka mitä väännöksiä. Sisällä ei tarvitse kuiskata, mutta kuiskaan silti, jääkö yöksi.

Jää.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter