<$BlogRSDURL$>

Sunday, January 23, 2005

Uskottelen itselleni, että tämä on järkevää.

En minä hullu ole, vaikka välillä olen ollut lähellä menettää viimeisenkin järjenrippeeni. Enkä ole enää edes onneton, päinvastoin elän enemmän kuin vuosiin.

Mutta jos on jotain laittanut alulle, on se vietävä loppuun. Niinhän minä yritin avioliittonikin kanssa, vaikka tiesin jo parista vuodesta, ettei siitä mitään tule.

Vastaanotto sijaitsee keskustatoimiston pienessä huoneessa. Samassa kerroksessa on jonkun konttoritarvikelehden toimitus ja yhdellä miehellä ääni on kuin Jope Ruonansuun parodiahahmolla. Minut noteerataan, mutta katsotaan kohteliaasti hetken päästä muualle.

Hullu mikä hullu.

Huoneesta astuu ulos nainen. Sellainen kaunis Amelie-tyttö. Ei valu kuola suupielestä, olemus on siisti ja moitteeton, ei hinkkaa ovenkahvaa nenäliinalla, ei hihittele yksinään tai näytä mitenkään mielenvikaiselta. Jos tuollainen käy terapiassa, niin kai sitten minäkin.

Terapeutti on yli neljänkymmenen. Ylipainoinen täti pyöreillä emäntämäisillä kasvoillaan. Metallisankaiset silmälasit. Viltti hartioillaan. Maantienvärinen tukka lyhyeksi leikattuna, permanentti tai luonnonkihara, kuka noista tietää. Kättelemme, hän haastattelee minua aluksi, tuijottaa liian pitkään, vaivaannun. Ei kepeää small talkia, ei naurua vitseilleni. Tässä sitä ollaan. Nahkatuoli hikoiluttaa ristiselkääni, uppoan siihen liian syvälle ja kun käännähtelen kuuluu pierun kaltaisia ääniä.

Lattialla on räsymattoja, kaapin alahyllyllä naisten mukavat talvikengät. Kello on selkäni takana, en tiedä onko kulunut vartti vai puolituntinen. Hän antaa minulle kotitehtävän, minun pitää kirjoittaa elämäni pääkohdat jokaiselta elinvuodeltani. Helppo homma, ajattelen. Mieluummin kirjoitan kuin puhun. Tunti päättyy, voin lähteä. Mikä helpotus.

Ulkona päivä on vielä hetkisen kirkas.



Wednesday, January 19, 2005

Asematunnelissa kolme teiniä kulkee pikkulaukut keikkuen.

"Vittu tää on hyvä veska, tänne mahtuu siideripullo."

Puhujalla on kasvot kuin nukella, meikkiä niin paljon, ettei ihohuokosista tietoa. Vaalea tukka on säherretty keoksi pään päälle. Kun lauma kulkee ovia kohti, kääntyvät penkillä istuvien somalien päät synkassa.

Rappusia pitkin asematunneliin, sieltä metrolla Kaisaniemeen. Olen aikaisessa.

Ravintolan alakerta on pukumiehiä pullollaan ja siinä baaritiskillä, hätkähdyttävän kauniina puhuu puhelimeensa Nti Oinonen. Hetken päästä istumme ruokailemassa.

Tarjoilija keskeyttelee tarinointiamme kysellen lisäjuomista tai jälkiruokatoiveita. Lopuksi hän vihjailee jo takakireänä keittiön sulkemisesta. Kohta pitää lähteä pois. On jo myöhä.

Mutta hän istuu vastapäätä, täydellisenä. En uskalla katsoa liian pitkään.

Noihin silmiin minä vielä hukun.

Wednesday, January 05, 2005

Aamulla on juuri sellainen ilma, kuin hammaslääkäripäivänä.

Siis silloin tenavana, kun piti mennä koulun hammashoitolaan, kulkea poikki pimeän maiseman siinä vieraassa lähiössä, jossa kaikki oli kovin erilaista. Katulamput tuikkivat surkeaa valoaan ja jokaista vastaantulijaa säpsähti.

Eikä suu ollut koskaan riittävän auki.

Tapaan vaimon kahvilassa, puolueettomalla maaperällä. Hän katsoo minua syyttävästi, sormet repivät lautasliinaa.

Yritämme keskustella, yritän selittää. Mitä tahansa sanon, hän ei kuule. Hän esittää samat kysymykset miksi miksi miksi.

Ja minä selitän juurta jaksaen, mitä liki kymmenen vuoden yhdessäololla olen velvoitettu tekemään. Annan hänelle mahdollisuuden puhua. Myönnän virheeni. Juuri kun luulen, että keskustelemme, kysyy hän taas saman kysymyksen.

Lopulta hän luovuttaa, lähtee pois. Katson ikkunasta, kun pimeys nielee hänen mustan takkinsa. Koko naamani on puuduksissa. Ihan kuin ois vedetty viisaudenhampaat pois.

Kaikki yhdellä kertaa.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter