<$BlogRSDURL$>

Wednesday, September 29, 2004

Sihteeri patistaa porukkaa kahvihuoneeseen. On Toropaisen läksiäiskahvit.

Toropainen on ollut talossa kaksikymmentä vuotta, josta meidän toimipisteessämme vuoden verran. Johto päätti säästää rahaa ja pisti Toropaisen ennenaikaiselle eläkkeelle, neljä vuotta ennen määräaikaa.

Toropaisessa on se jännä piirre, etten ole ikinä kuullut sen sanovan mitään. Käytävällä hän ei tervehdi, korkeintaan mulkoilee, ja töidenkään puolesta ei meillä ole sinänsä mitään juteltavaa.

Nyt olen kahvitilaisuudessa ihan senkin takia, että minulla on mahdollisuus kuulla, minkälaista ääntä tuo mies pitää.

Osaston pomo pitää puheen, kiittelee. Toropainen ei sano mitään. Sihteeri pyytää leikkaamaan kakkua, Toropainen kaapii kinuskeja veitsestä, ei sano mitään vieläkään. Joku on vaivautunut hiljaisuudesta, rupeaa puhumaan syksyn sienisadosta. Vaikenee, kun ei saa vastakaikua.

Juuri kun osastopäällikkö esittää kysymyksensä Toropaisen eläkesuunnitelmista, napsauttaa sihteeri vedenkeittimen päälle ja hillitön porina peittää alleen Toropaisen mystisenä pysyvän äänen.

Lähtiessäni toivotan onnea jatkoon, vastaukseksi saan pään nyökkäyksen.


Kesken kiireen soi puhelin:

"Korpela moooi. Mulla on teknisiä ongelmia, viittikö selvittää pari hommaa?"

Otan tarvittavat tiedot ylös ja lupaan soittaa viiden minuutin kuluttua. Kun soitan, on numero varattu. Hetken päästä soi taas puhelin:

"Korpela moooi. Ai sä selvitit sen? Mä kerkesin soittaa jo huoltoon, ne korjas sen myös. No hyvä että juttu selvis."

Sen perkeleen hätähousun kädet pitäisi välillä vetää roudarinteipillä kiinni pöytään.

Tuesday, September 28, 2004

Työpäivän jälkeen rouskutan pussillisen perunalastuja televisiota tuijottaen. Mikään ei kiinnosta, mikään ei kosketa. Katson uutisia, vaan en kuule kuin selostajan äänen kaikuvan jossain ulkopuolella. Sään kohdalla terästäydyn ja vastaanotan ennusteen siitä, että viikonloppuna olisi selkeämpää.

Väsyttää penteleesti, mutten viitsi nukkua. Vaikka voisin nukkua vuorokauden ympäri, vituttaisi se, että on tullut vain nukuttua. Silti väsyttäisi.

Viikonloppuna nukuin kaksitoista tuntia putkeen. Heräsin ja havahduin parin tunnin päästä tunteeseen, että minua väsyttää taas. Pää on kiviä täynnä, ne kirskuvat toisiaan vasten ikävästi.

Mutta perjantaina ei ennusteen mukaan sada. Silloin lähdetään poikien kanssa kalaan.

Sunday, September 19, 2004

Vaimon kanssa valitsemme valkoiset pehmeät tuolit. Istumme vierekkäin, mutta välissämme on pöytä. Pöydällä on nenäliinapaketti.

Terapeutti istuu ruudullisella nojatuolilla. Sellaisella, mitä myydään tusinoittain Anttilassa. Jalkarahilla tai ilman. Hän on nelissäkymmenissä, päällään rento neule ja puheessa liikaa pehmeyttä.

Oiskohan homo.

Kysymykset ovat yksinkertaisia, mutta silti vaikeita. Mietin oikeaa vastausta liian pitkään. Minun pitäisi osata nämä kuin kertotaulu. Minä olen ollut tämän ihmisen kanssa jo yhdeksän vuotta.

"Mihin sinä hänessä aikoinaan rakastuit?"

Ja mietin sitä sanaa. Rakkaus. Oliko hänessä edes ripaus samaa elinvoimaa kun Oinosessa on? Oliko hänessä mitään silminpistävää? Vai onko tosiasia se, että me olemme yhdessä vain siksi, koska meidät esiteltiin toisillemme?

Silloin tuntui hyvältä seurustella. Käydä leffassa tai laittaa ruokaa. Silloin hän vielä suostui lähtemään kanssani johonkin.

Nyt kaikki on niin hankalaa. Asiat ovat sitten joskus tai katsotaan nyt. Olin varaamassa yhteistä matkaa jouluksi ja tuli se:

"Ei nyt katsotaan sitten ensi vuonna..."

Minä sanoin siihen, että nyt tuli ero.

Tuesday, September 14, 2004

Kiipeän tikkaille ja niputan kaapelia arinalle viiden metrin korkeudessa. Alhaalla parin sähköpiuhan vetämiseen on osallistunut viisi duunaria. Työnjohtajiakin on kaksi, vuoron perään pomottelevat.

Kun esimiehistä kumpikaan ei ole näkyvissä alkaa nojailu. Yksi sähkömiehistä tekee työtään, muut iskevät takamuksensa pöytiin.

"Hae teippii."

"En vittu hae."

"Hae ny. Roudarinteippii ja jotain kakspuolista. Nää pöydät pitää kuulemma teipata kiinni toisiinsa."

Käskytetty leikkii nippusiteellään ja tuijottaa ohikulkevien naisten perseitä. Sillä on perusilmeensä päällä, silmät puoliavoinna. Se on nelikymppinen ja sillä on luonnonkihara tukka. Kai sitä naiset pitävät komeana. Läiskii aikansa työkaveriaan nipparilla käsivarteen, sitten luovuttaa ja lähtee teipin hakuun.

Kun saan hommani valmiiksi palaa laahustaen toinen teippirulliensa kanssa vihdoin paikalle. Yksi on saanut rasiat paikoilleen, pari tyyppiä lähti jo kahville. Vanhempi duunari ähisee pöytien kimpussa:

"Ota kiinni pöydästä, siirretään tää pois tieltä."

"En vittu ota."

En jää kuuntelemaan jatkoa.


Monday, September 13, 2004

Anoppi tunkee jo pimeässä eteisessä vastaan. Siinä on pientä pöytää pitsiliinalla, lamppua, puhelinta (pulssivalintaisella kiekolla), sateenvarjoa ja ties mitä romua, mikä tekee tilan erittäin ahtaaksi. Siinä se eukko seisoo ja tuijottaa, kun horjuen saan kengät jaloistani.

Vaimo on tullut jo edeltä, sain kehiteltyä tekosyitä tullakseni suoraan ruokapöytään.

Anoppi saa suunsa hetken mulkoilunsa jälkeen auki ja kysyy tavanomaisen kysymyksensä: "Mites pojalla töissä?"

Jonain päivänä vielä vastaan sille, ettei mulla ole poikaa.

Pöytiä on kaksi, ne ovat molemmat pieniä ja eri tasolla. Tahroja kauhisteleva valkoinen liina riittää kuitenkin molempien yli ja lihakastike höyryää kattilassa. Anoppi tarjoilee perunoita, tai ei tarjoile, tunkee niitä lautaselle ja jatkaa vaikka toinen mainitsee jo riittävän.

"Poika on ennenkin syönyt neljä perunaa."

Appiukko aloittaa jutustelun bussilakkouhan syistä. Juuri kun olen osallistumassa keskusteluun, puhuu anoppi päälle joutavuuksiaan. Ruokailijoiden ylle laskeutuu hiljaisuus. Kuuluu enää veitsen vinkuna lautasta vasten ja appiukon äänekäs maiskutus.

Jokainen vierailu anoppilassa on kuin groundhog day.

Wednesday, September 08, 2004

Aamulla edes syksyn hyytävä kylmyys ei herätä minua, luentosalissa on sentään kahvit ja aamiaiset katettuna.

Kiskon mukillisen, syön leivän ja käärin hihat ylös. Hetken kuluttua se alkaa.

Tuijotan myyntimiestä kuin zombie, tunnen kuinka katseeni vääntyy väsymyksestä kieroon. Nipistän itseäni kämmenselästä, koetan supattaa jotain vierustoverille ja vedän syvään henkeä. Silti hetken päästä sulkeutuvat silmät, havahdun säpsähtäen ja mietin, nukahdinko kunnolla, näkikö joku. Puhuja päästää tauolle.

Lisää juomaa, kuumaa ja kylmää. Jaloittelua. Olen virkeä, olen ihan virkeä, mitä nyt ääni vähän karhea, mikä ilmenee vain jos puhun. Älä siis puhu.

Istuuduttuani ymmärrän ensimmäisen slaidin sisällön, mielessäni herää kysymys, mutta sitten olenkin taas kaikkea muuta kuin hereillä.

Vieruskaveri vilkuilee, huomasiko se, että torkahdin. Se itsekin hieroo silmiään, taitaa olla happi vähissä muillakin. Nipistelen taas kämmenselkiä. Niissä on jo syvät kynsien tekemät painaumat, tunnen kipua, mutten pysy hereillä.

Rupean näppäilemään puhelinta, pidän sitä pöydän alla, ettei esitelmöitsijä näkisi. Katse alas luotuna rupeavat kirjaimet kännykän näytöllä tanssimaan polkkaa. Helvetti.

Seuraavalla tauolla kehitän tekosyyn lähteäkseni pois. Työpöydän ääressä ei enää nukuta.

Mitä helvetin unikaasua ne kokoushuoneisiin ja auditorioihin laittavat?


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter