<$BlogRSDURL$>

Sunday, July 18, 2004

Viikon mökkeilyn jälkeen saan vihdoin suuni auki. Appivanhemmat ovat syventyneet yläkerrassa uutisten katseluun. Istun saunahöyryisenä kuistilla ja vedän keuhkoihini illan kylmää ilmaa. Sanon vaimolle, että minun on aivan pakko lähteä vähäksi aikaa pois, muuten voi tapahtua jotain kamalaa, jotain peruuttamatonta.
 
Vaimo katsoo minua ensin mykkänä, sitten purkaa vihaansa sähähdellen, hyväksymättä. Saatana, ettei se vieläkään edes yritä kuvitella, miltä tuntuu elää toisten toiveiden mukaan. En anna periksi. Kun sen vihdoin tajuaa, kysyy ensimmäiseksi:
 
"Mitä mä sanon mun vanhemmilleni?"
 
Pelastaakseni hänet suuremmalta selittelyltä ja häpeältä kehitän peitetarinan siitä, kuinka joudunkin menemään kesken loman viikoksi töihin. Anoppi nielee tarinan kuin ranskalaisen kermajugurtin, kun jatkan valhetta puhumalla taloudellisisista bonuksista. Anoppi tykkää kovasti näistä rahajutuista ja ryhtyykin supattamaan jälkikasvulleen järkevistä kodinkonehankinnoista, mitä meidän tulisi tehdä.
 
"Ettette vaan törsää, että ostatte vaikka sen uuden pesukoneen, jos vaikka tarjouksesta löytyisi."
 
Junamatka kuluu kynsiä pureskellen, mitään ajattelematta. Olen kuin koulusta lintsannut kakara, riemuissani rohkeudestani ja samalla tietäen, että jotain tästäkin seuraa.
 
Kotona klikkaan pikalähdön ulkomaille, vaikka täällä kelitkin lupaisivat hyvää. Nyt ei kuitenkaan voi jäädä Suomeen.
 
Kesävarpaita polttelee.
 

Wednesday, July 07, 2004

Minä en ole onnellinen. Totta puhuen, en edes muista, koska viimeksi olen ollut, saati miltä se tuntui.

Herään aamuisin tunteeseen, etten ole nukkunut yhtään. En pidä aamuista. Verho ei pimennä tarpeeksi ja näen kuinka pöly leijailee tunkkaisessa huoneessa. Vieressä nukkuu vaimo, jota en tunne, edessä työpäivä, joka masentaa jo valmiiksi. Ja väsyttää. Jatkuvasti.

Ennen sentään elin lomasta lomaan, elämässä oli odotusta, kun odotin pitkää vapaata. Matkaa. Jotain. Nyt loma ei herätä minussa minkäänlaisia riemun tuntemuksia. Ahdistusta sitäkin enemmän. Anopista, Kiljusista. Täyteenpakatusta autosta, mökinmaalaussavotasta, siitä, ettei saa edes saatana saunoa silloin kun huvittaa.

Surffaan netistä matkoja ja sormea kutittaa. Jos klikkaisin matkan itselleni. Lähtisin pois, jättäisin sen kuuluisan lapun keittiön pöydälle, heittäisin kännykän lentokentällä roskiin. Haistattaisin kaikille pitkät.

Näin en ole onnellinen. Näin ei voi jatkua.

On korkea aika tehdä asialle jotain.




Monday, July 05, 2004

Sateenvarjon alta kurkkaa tuttu silmäpari. Ilma on harmaa, sateesta raskas, hänellä on musta sateenvarjo, tummat vaatteet ja nuo silmät katsovat kuin siniset ajovalot sumun keskeltä. Pysähdyn juoksultani, kaverit huomaavat minun jääneen:

"Nurmela perkele! Älä nyt sinne sateeseen jää mimmejä vokottelemaan! Me mennään baariin edeltä."

Minun aikani on pysähtynyt. Sade kastelee jo takin alla olevaa paitaa, mutten välitä.

"Naapuri Oinonen, pitkästä aikaa!"

Ja jostain ihmeestä saan päähäni.

"Lähdetkö kaljalle, mä tarjoan."

Haluaisin viedä Oinosen johonkin toiseen paikkaan, mutta se voisi näyttää kavereiden silmissä epäilyttävältä. Esittelen hänet ystävilleni "Meidän naapurina", kuin hän olisi hyväkin tuttu vaimoni kanssa.

Ja kumma kyllä hän viihtyy, minä juon liian monta tuopillista, enkä tajua, mitä baarin telkkarin ruudulla tapahtuu, vaikka olen välillä katsovinani sitä. Ja pikku hiljaa kundit häipyvät, yksi toisensa jälkeen ja katsovat minua hieman huolestuneella ilmeellä, mutten jaksa siitä huolestua, en nyt. Myöhemmin ehkä.

Ja Oinonen juttelee minulle innoissaan, käsittämätöntä, kuinka joku voi säteillä tuollaista elinvoimaa. Ja tulee se hetki, jolloin molemmat ovat aivan hiljaa, tuijottavat ja se pelkuri, joka kääntää ensimmäisenä katseensa olen minä.

Lähdemme yhtä matkaa kotiin, juttu jatkuen, junassa istumme vastakkain polvi melkein polvea koskien. Ja jumalauta tämä matka loppuu kohta ja aivan kuin minulla olisi vain tämä yö selvittää kaikki ajatukseni. Humala rohkaisee sanoihin, sanon jotain, mitä seuraavana aamuna tulen katumaan:

"Mä kaipaan elämääni läheisyyttä."

Oinonen on vähän vaikean näköinen, kai se on vaivaantunut, ensin se hapuilee, että niinhän me kaikki, mutta sitten se katsoo mua kylmemmin ja sanoo:

"Mä tiedän mihin läheisyyden kaipuu johtaa. Kuule siihen, että mies saa orgasmin ja nainen korkeintaan genitaalihiivan."

Loppumatkasta kumpikaan ei sano mitään, rapun ovella Oinonen koskettaa hetken olkapäätäni. Tai sitten se vaan heilauttaa kättään ja horjahdan sitä kohti.

Avaimet löytävät lukkopesän kolmannella yrittämällä. Kai.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter