<$BlogRSDURL$>

Wednesday, March 31, 2004

Neiti Oinonen seisoo pysäkillä, on siinä pari muutakin, mutta rohkaistun silti pysähtymään.

"Tarviitko kyydin?"

Hän istahtaa autooni, puhuu siitä kuinka ajatuksissaan oli ja kuinka riemastuttavaa onkaan että satuin nappaamaan hänet kyytiinsä. Aurinko kirkastaa koko tienoon ja ajan niin hiljaa kun kykenen, vaikka tiedän, että matka päättyy silti liian pian. En kuule puoliakaan hänen sanoistaan, näen vain hymyn ja jäänsiniset silmät.

Yritän käyttäytyä aikuisesti, innostua vähän vähemmän, mutta huomaan puhuvani liikaa, huitovani vapaalla kädelläni. Samalla mietin, miltä vanha nuhjuinen takkini näyttää, onko minulla hilsettä hiuksissa tai haisenko pahalle.

Ja hetkessä olen perillä ja hän kiittää kahdesti kyydistä ja pyytää viemään vaimolle terveisiä. Katson hetken kun hän katoaa rappukäytävään.

Kotona en mainitse terveisistä sanallakaan.

Tuesday, March 30, 2004

Väänänen soittaa, kysyy olenko Salmen seurassa. Olen juuri kertomassa yksityiskohtaisesti Salmen tämänpäiväistä palaveriaikataulua, kun Väänänen keskeyttää:

"Ei kun sulle mulla olikin asiaa."

Jutellaan alkuun niitä näitä, mutta työhönliittyvää kumminkin. Itse en jaksa käydä niitä samoja henkilökohtaisen elämän jaaritteluja, mitä Salmi aina haluaa läpikäydä yhteistyökumppanin tavatessaan. Väänänen tietää sen ja puhuu minulle suoraan. Nyt hän haluaa minut erääseen projektiin asiantuntijaksi.

Olen mielissäni pyynnöstä, mutta sitten korjaan, ettei alue taida kuulua minulle, että se on oikeammin Salmen heiniä.

"Me ei haluta Salmea tähän. Me uskotaan, että sulla olisi rakentavampia kommentteja. Kierrän asian jotenkin ylempien tahojen kautta, ettei Salmi pysty torpedoimaan projektia. Sun ei tarvitse puhua aiheesta vielä mitään."

Menen kahvitauolla ulos. Aurinko lämmittää ihan hitosti, pidän silmiä kiinni ja nautin. Tulee ihan kesäfiilis ja päätän olla murehtimatta mitään.

Monday, March 29, 2004

"Ai poikakin tuli."

Anoppi kömpii takapenkille. Se ei ole montaa kertaa sanonut etunimeäni. Olen varmaan viiskymppisenäkin sille poika, jos vielä silloin on elävien kirjoissa kommentoimassa. Tai no, mikäs pahan tappais.

Meillä tuhlataan vapaapäivä kuljettamalla anoppia tarjousten perässä jättimarketista toiseen. Ehdottaessani vaimolle, että jään autoon kuuntelemaan radiota sillä aikaa kun naiset tekevät ostoksiaan, saan vastaukseksi pistävän mulkaisun.

Mihin ihmiset tarvitsevat tätä tavaraa? Inhoan kauppoja, joiden kärryissä norsunpojallakin olisi tilaa rellestää, jossa ylipainoiset perheet kitisevine kakaroineen ahtavat kärrynsä täyteen tarjousranskalaisia ja hehtaaripurkkeja majoneesejä. Ja niitä kodinsisustusosastoja, missä ämmät hihkuvat "voi kato, kun ihana" ja samalla ovat jo määritelleen perustelun sille, miksi tarvitsevat uuden kahviastiaston, vaikka kotona on jo kolme käyttämätöntä.

Anoppi ei tosin törsää. Hän ostaa harkiten. Pistää muut polttamaan bensaa, jotta hän pääsee seitsemän kilometrin päässä olevaan kauppaan ostamaan maitolitransa kuusi senttiä halvemmalla. Ja jos sokeri tai jauhot ovat tarjouksessa niin niitä sitten ostetaan kuin sota olisi ovella.

Yksi asia on, jota anoppi ei hae jättimarketeista. Vessapaperi. Sen hän varastaa työpaikaltaan. Hän on siivoajien esimies ja siten vastaanottaa häkillisiä siivoustarvikkeita. Ei sitä huomaa, jos pari rullaa menee omiin tarpeisiin. Anoppi ei tietenkään käytä koskaan sanaa "varastaminen". Hän selittää asian, kuin se olisi hänen perusoikeutensa. Vessapaperi ja käsipyyhkeet. Ja siivousaineet. Ja kumihanskat. Heidän kolmiossaan on vaatehuoneessa neljä neliötä varattu näille kaikille "työetuuksille".

Se firma, missä anoppi työskentelee on varmaan kilpailuttanut paskapaperitoimittajansa, koska paperi on halvinta mahdollista laatua, karkeaa ja peltimäistä, jota kuluu suhteessa enemmän kuin vastaavaa kunnollista. Eräänä päivänä ilmoitin anopille, ettei tarvitse tuoda meille työetuusvessapaperia. Että minä voin ostaa emboni ihan itse.

Anoppi ei puhunut minulle kolmeen viikkoon.

Se oli hienoa aikaa se.

Friday, March 26, 2004

Linjalla laatikot kolisevat. Yhdellä kiskoista on jumitus ja laite piippaa hälytystä. Linjatyöntekijä kiroaa ja yrittää osua laatikkon pitkällä kepillä.

Joka puolella on meteliä, kosteutta ja pölyä. Duunareilla on harmaa naama ja lasittunut katse, jos niiltä kysyy jotain, ne vain mulkaisee vittumaisesti. Joku nuorempi pimu on eksynyt joukkoon, tulee vastaan katsetta nostamatta. Kaikilla on kiire. Huudot kuuluvat vain lähemmille.

"Et vittu vois siirtää sitä?"

"Tänne yks lava ja sassiin!"

Yritän selvittää omituista vikaa, sen selvittääkseni täytyy löytää purkkia ja pistettä, piuhaa ja kaappia. Kukaan ei tunnu tietävän mitään, mutta kaikki haluavat yhteydet kuntoon. Kaapelit on pölyssä ja paskassa, kun niiden reittiä koittaa nykimällä arvata, putoaa silmille pölypaakkuja. Salmi on mukana asiantuntijatehtävissä, muttei voi kiivetä tikkaille saati kyykistyä, jalka on kuulemma kipeä. Ei Salmi sitäpaitsi mahdu edes linjastojen väliin.

Löydän vian ja vien keikan päätökseen, etsin vähiten likaisen vessan ja katson kun käsiä pestessä valuu vana mustana lauvuaariin. Käytävällä Salmi soittaa puhelun:

"Salmi täällä terveee! Homma kunnossa...joo...korjattu on...joo...mulle selvis aika pian, mistä on kyse....ei pitäis enää takkuilla."


Thursday, March 25, 2004

Korpela on viisissäkymmenissä. Ahkera kuin mikä, eikä tuhlaa aikaansa jonninjoutavaan jorinaan. Tekniikan kehittyessä Korpela ei luovuta, vaan nakuttelee naama kiinni näytössä kaksisormijärjestelmällään konfigurointia jota me muut sitten korjaillaan.

Kun Korpelalle selittää jostain vaikeammasta, se tuijottaa suu puoliavoinna ja sanoo: "Justjoo".

Silloin tietää, ettei Korpela tajua mitään.

Keikka menee eniten pieleen jos Salmi välittää töitä Korpelalle. Tilauslomakkeisiin on Salmi tekstannut epäselvällä käsialallaan lisätietoja huutomerkein.

KIIRE!

TÄMÄ POIS!

VIKA!

HOIDA HOMMA!

Silloin Korpela stressaantuu. Se yrittää tehdä kolmea tilausta samaan aikaan, unohtaa työkalujaan sinne tänne ja tekee alkeellisia mokia. Joskus tarjoudun jeesaamaan Korpelaa.

"Nähdään parkkipaikalla, olen siinä viiden minuutin kuluttua."

"Justjoo."

Parkkipaikalle saavun seitsemän minuutin päästä ja näen Korpelan auton perävalot. Ajan omalla autollani sivukonttorille, Korpela on jo paikalla hälstäämässä. En voi olla kommentoimatta.

"Että tulit jo."

"Joo, ajattelin tutkia papereita ajoissa."



Tuesday, March 23, 2004

Anoppi seisoo eteisessä vastassa. Seuraa kuin sotapoliisi kenkiemme riisumista. Nostan omani suoraan kenkätelineeseen, pohjat olen hinkannut huolella rapun kynnysmattoon.

Käyn morjenstamassa appiukon, ovensuusta näen kuinka eukko seisoo tyttärensä lähellä ja supattaa. anoppi on kaksi päätä jälkikasvuaan lyhyempi ja hakee katsekontaktia tyttäreensä. Minä kuulen supatuksen keskeltä vaimoni ärähdyksen: "Älä aina jaksa!"

Ruokapöydässä yritän olla siten, etten aiheuttaisi enempää konflikteja. Otan neljä perunaa. Santsaan. Kehun ruokaa ja emännän ahkeruutta. Katson muka kiinnostuneena kun anoppi selittää naapureittensa tekemisiä. En sotke liinaa. Kerron saamastani palkankorotuksesta ja töistäni yleismaailmalliseen sävyyn. Varon kuitenkin kehumasta liikaa, tässä perheessä ei sovi ylpeillä.

Rappukäytävässä anoppi vielä huutaa kommenttejaan. Juoksen raput nopeasti alas. Helpottaa heti, kun olen päässyt ulkoilmaan.

Pakkasta.


Salmella on sitrusallergia. Sen takia se ei ota koskaan kiisselijälkiruokia vaan syö aina jonkun spesiaalivanukkaan tai jugurtin. Kun on seminaareja tai koulutuksia, niin Salmi kirjaa lisätietoihin "sitrusallergia" ja huomauttaa vielä minulle ääneen asiasta. Jos firmassa on jossain tilaisuudessa täytekakkua, ei Salmi koskaan varmista, onko siihen käytetty sitrushedelmiä.

Tänään oli tarjolla palaverileivoksia. Koristeluun oli hyytelöitetty lohko mandariinia.

Sitrusallergikko söi kaksi leivosta.

Monday, March 22, 2004

Konttorin ruokalassa jouduin taas assistenttinaisten jonon hännille. Se vaalea kanaolemuksella kuorrutettu kimittäjä puhui uudesta kuntosaliharrastuksestaan. Kauha pysähtyi puoliväliin ja samaten jonon eteneminen lakkasi. Tumma polkkatukka kommentoi ja siihen jäivät juttelemaan.

Yritin mulkoilla pahaenteisesti, mutta siinä papattivat patsaina.

Pöytään istuessani puhelin soi:

"Salmi täällä terveeee! Et viittis hoitaa sitä keikkaa yksin? Mul on poika kotona sairaana. Pitää mennä tekemään ruokaa."

Sen poika on kolmetoista. Sen ikäinen osaa taatusti tehdä voileipänsä ja jos on kovin sairaana, ei ruokakaan varmaan maistu. Sitäpaitsi tulee isäänsä ja päivä ilman lounasta ei olisi pahitteeksi.

Söin vartissa ja lähdin yksin keikalle. Stressaantuneena, mutta toisaalta helpottuneena siitä, ettei tartte kuunnella Salmen jorinoita.

Sunday, March 21, 2004

"Ai tekin olette täällä!"

Neiti Oinonen oli yhtäkkiä siinä ja mun oli vaikea hillitä hymyäni. Kyllähän sitä saa aidosti ihmisestä pitää, selitin itselleni vaimo vieressä.

Vai saako? Miksi pitää tuntea syyllisyyttä siitä, kun toinen on vain niin kertakaikkisen ihastuttava? Kun toisen läsnäolo vaikuttaa samalla lailla kuin kirkas auringonpaiste harmaan keväisessä kaupungissa.

Kun istuuduttiin, oli pakko tsekata, missä Oinonen istuu. Olin ilahtunut siitä, että hän istui edempänä. Näin kauniin niskan ja profiilia kun hän puhui vierustoverilleen.

Konsertti? Siitä en kuullut mitään.

Thursday, March 18, 2004

Joskus yrityslahjoissa on jotain ideaakin. Normaalisti tungetaan jotain pannulappua tai taskulaskinta, mukia tai kynätelinettä. Nyt sain kerrankin jotain kunnollista, Leathermanin! Tämä on vielä se parempi malli, missä on työkalut lukittuvat paikalleen. Olen saanut kyllä niin vähän näitä yrityslahjoja yleensäkin, että epäilen Salmen vetävän välistä ja nyysivän suuren osan muille kuuluvista tavaroista lapsilleen. Nyt sain yhteistyökumppanilta paketin, joka oli osoitettu vain minulle. Salmi tuli heti niskan taakse kyttäämään ja huokaili, että paljonko tuokin on maksanut.

"Oot poika tainnu oppia talon tavoille. Osaat pyytää jo vähän kalliimpia lahjuksia. Muut ne reissaa risteilyllä, mutta saat säkin hienon työkalus, kun et viitti risteilylle tulla."

Kyllä nyt kelpaa viillellä ranteita auki.
Olinpa seminaarissa.

R- ja S-vikainen tyyppi luennoi erään firman suojausteknologiasta. Käytti runsaasti sanoja "sertifiointi" ja "avainvarmenteet" Kuulosti feltifiointi ja avainvalmenteet . Ei ne jumalauta paljoa mieti, kenet ne puhujankoppiin laittaa. Siinä vaiheessa kun puhujasta ruvettiin luennon aikana ottamaan valokuvia, meni homma farssin puolelle.

Mä luulin ensin, että tyypillä on puhevian lisäksi pakkoliikkeitä. Ei. Se yritti kesken lauseen hymyillä kameraan päin. Sillä oli hampaat sillee yks risti kaks, hammaskeijukin ois pelästynyt.

Rupesin yskimään kun en voinut ääneen nauraa.


Wednesday, March 17, 2004

Työkeikalla saan tehdä kaikki hommat yksin. Salmi viihdytti jotain isotissistä sihteeriä ja iski mulle asennuspaperit kouraan. Oli sekin parempi vaihtoehto, kun että olisi seissyt vieressä ja selittänyt, miten itse aikanaan hommat teki.

Ei mua vituta tehdä hommia yksin. Mua vituttaa, kun Salmi ottaa kaiken krediitin itselleen.

Parin tunnin päästä Salmi rupeaa valittelemaan nälkäänsä. Sillä alkaa aina ääni vapista kun se on nälissään ja hetken päästä se rupeaa huokailemaan. Olisin suosiolla ajanut lähihuoltikselle nappaamaan jonkun voileivän ja kahvin, mutta Salmi päättää kerjätä ilmaislounaan. Se soittaa tutulle myyntimiehelle ja sanoo häikäilemättömästi:

"Kai sä meille lounaan tarjoat?"

Kyllä nolottaa. Väänänen oli vastassa, näen sen ilmeestä, ettei se pidä Salmesta. Kun Salmi saa ruokaa suuhunsa, se rupeaa touhottamaan. Mä en tiedä mikä siinä on, mutta aina kun se innostuu, muuttuu kaikki sen t- ja k-kirjaimet h-kirjaimiksi:

"Oshehhiin omahohihalo! Mä oon remonhoinu sen hohta hohonaa."
Jälkkäriksi Salmi kauhoo kipon täyteen jäätelöä. Puhuu vitsikkäästi jotain ison miehen tarpeista. Jätän omalta osaltani jälkiruoan väliin, on mullekin tota ylimääräistä vähän kertynyt. On helppo olla dietillä kun näkee Salmen aterioinnin.

Vähemmästäkin menee ruokahalu.

Tuesday, March 16, 2004

Salmi istuu paikallaan kun tulen töihin. Sen ovi on auki käytävälle ja se istuu selkä ovelle päin liian ahtaassa tuolissa niin, että sen läskit tursuavat penkin välistä.

Olen ihan varma, että sen dumbokorvat liikahtivat kun mä tulin. Hetken päästä se onkin jo ovella:

"Hoiditsä sen eilisen vikakeikan? Mä koitin soittaakin, muttet vastannu"

Mä en ole saanut edes takkia päältäni ja katson vaan mykkänä takaisin. En vittu vastaa Salmen puheluihin työajan jälkeen. Sillä mitään tähdellistä ole kuitenkaan. Ja saatana, että sen pitää aina vahdata muitten hommia sen sijaan, että hoitais omat hommansa.

"Joo. Se on kunnossa."

Salmi jää siihen oven juureen haisemaan paksun hengityksensä kanssa. Kyylää mua kun joku orpo piru. Se haluaa aina keskustella. Mä en jaksa.

"Oot poika väsyneen näkönen. Nukutko sä tarpeeksi? Onko kotona kaikki hyvin?"

Avaan konetta, takki vielä ylläni ja tuijotan näyttöä. Siinä se kyylä vielä seisoo, tunnen sen katsetta kääntämättä. On pakko mennä kahvin hakuun, jotta pääsen siitä eroon.

Kahvia. Sitä tänään tarvitaan ja paljon.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

Site Meter